Pakkaspäivä Pyhäselän rannalla

Kävin muutama päivä sitten pitkästä aikaa kuvaamassa Kuhasalossa ja Kalmoniemellä. Sää oli niin harmaa kuin harmaa voi olla. Tänään aurinko paistoi joulukuiseen tapaan matalalta ja kunnon pakkasutu vielä pehmensi valoa. Puin paksusti vaatetta ja kannoin repun autoon.

Kuhasalon parkkipaikalla oli vain yksi auto ennen minua. Edes vaihto-oppilaita pyörineen ei tällä kertaa ollut ilostuttamassa kuvaamistani kovana raikuvalla etnobeatilla kuten edellisellä käynnilläni.

Valo oli upeaa kun tulin rantaan. Pakkasen sinisävyiset ruovikot ja niiden takana lievästi pinkkiin värjäytynyt Voiluoto nostivat odotuksiani.

Varjossa valo oli todella sinistä. Rannan komea leppä oli saanut oksiinsa lumikuorrutuksen.Tummaa kuusikkoa vasten se muodosti japanilaistyylisen pinnan, vain lohikäärme puuttui.

Jossain vaiheessä Pyhäselällä ovat jäät ryskyneet voimalla, sillä Kuhasalon kärjestä kohti Voiluotoa luikerteli melko massiivinen jääröykkiö. Näin sen jo edellisellä käynnillä, mutta varovaisena miehenä en vielä uskaltautunut jäälle.

Aurinko oli laskemassa horisonttiin ja pilkisti pienestä raosta jäälakeudelle. Pystyyn nousseet jäälohkareet loistivat kutsuvasti muutaman kymmenen metrin päässä rannasta. Hiivin varovaisesti jäälle. Huopakumpparit osoittautuvat oivaksi valinnaksi, sillä jään päällä, lumen alla oli vettä.

Koska jää kantoi tähänkin asti, niin miksi ei myös Voiluotoon saakka. Sen kuuraiset koivut olisivat varmasti upeat vasten pientä taivaalla näkyvää punaa vasten. Lisää rohkeutta sain jäljistä, jotka suuntasivat keskelle järvenselkää. Pilkkimiehet ja heidän perässään koiranulkoiluttajat olivat kulkeneet jäällä jo paljon aiemmin.

Koko luoto oli komeassa kuurakuorrutuksessa. Taivaanrannan puna näkyi enää aavistuksen verran, muttä lämpimän ja kylmän yhdistelmä oli yhä havaittava.

Näin Kalmoniemen rannassa valokuvaajan jalustoineen. Hänkin varmasti näki minut. Kuvailimme aikamme omia rantojamme ja kuin yhteisestä päätöksestä lähdimme kävelemään toisiamme kohti. Pysähdyimme juttelemaan reitin puoleen väliin.

Olimme nähneet toistemme kuvia fb:ssa, olimme siis tuttuja, vaikka emme olleet aiemmin tavanneet. Hän oli muuttanut neljätoista vuotta sitten Espanjasta Suomeen. Hänen muistikortilleen oli tallentunut upeita näkymiä.

Aurinko laski horisonttiin ja alkoi sininen hämärä. Kävelin aallonmurtajalle. Huurrekoivut näkyivät juuri ja juuri vasten lähes samanväristä taivasta. Ainoastaan koivujen rungot ja aallonmurtajan parrut erottuivat selvästi taustasta.

Aallonmurtaja oli täynnä jalanjälkiä. Muutkin olivat käyneet kuvaamassa täällä. Taustalla näkyvä Voiluoto on se Suomen kuvatuin saari. Eikä turhaan sillä sen muoto on juuri oikeanlainen, melko säännöllinen ja hauskasti läpinäkyvä.

Pyhäselältä puhaltavat tuulet ovat muokanneet aallonmurtajan päällä kasvavat koivut kuvauksellisiksi. Aurinko oli laskenut ajat sitten ja oli hyvä aika lähteä kotiin lämmittelemään. Kun valokuvaajat poistuvat niin koirien ulkoiluttajat täyttävät polut. Nytkin vastaan tuli monenlaista hännänheiluttajaa.