Maaliskuun ilta Kolilla

Kävin viimeksi Kolilla vuosi sitten helmikuussa. Silloin tykyt olivat pudonneet puista lyhyen suojan ja kovan tuulen takia. Kiivetessäni nyt Ukko-Kolille maisema näytti lähes keväiseltä. Lumi puuttui puista tyystin mutta maassa oli sitäkin enemmän. Joku kulkija oli uponnut polun ulkopuolella kävellessään yli puolimetriseen hankeen.

Yöllä oli ollut kunnon pakkanen ja luotin siihen että hanki kantaisi koko päivän. Jalkaan laitoin piikkikengät ja toiseen käteen isosompaisen suksisauvan. Toisessa kädessä kannoin jalustaa jota ilman en enää osaa kuvata. Valinta osoittautui oivalliseksi, sillä nousu Ukko-Kolin huipulle olisi ilman näitä välineitä mennyt konttaamiseksi. Silti oli oltava varovainen sillä huipun tasanne oli tallaantunut jäiseksi. Ilmeisesti kävijöitä riittää vaikka nyt olinkin yksin ihailemassa kansallismaisemaa.

Kirjoitin joskus tarinaani, miten vaikeaa Kolilla on valokuvata. Lukematon määrä ihmisiä aina I. K. Inhasta lähtien on kuvannut näitä samoja maisemia. Yritä siinä sitten saada aikaan joitain omaperäistä.

Päivä oli kulunut jo niin pitkälle, että järven rantaan alkoi muodostumaan varjoja. Aurinko valaisi enää rinteessä ylimpänä kasvavien puiden latvoja. Lähempänä rantaa olevat puut olivat jo täydessä varjossa. Ajattelin kuvaa ottaessani, josko tässä olisi jotain omaa näkemystä tutusta maisemasta.

Lähdin kohti Paha-Kolia lumikenkäuraa pitkin. Hanki kesti ilman lumikenkiäkin erinomaisesti. Ajattelin jättää nousun suosiolla väliin, mutta edelliset kulkijat olivat tehneet rinteeseen hankeen uponneista askelista muodostuneet rappuset.

Huipulla hämmästelin jyrkänteen reunalla olevia liukulumikengän jälkiä. Itse en olisi uskaltanut nousta huipulle enkä varsinkaan kulkea niin lähellä pudotusta rotkoon.

Pysähdyin kuvaamaan alla näkyvää Likolahtea ja sen takana olevaa Matosen saarta. Ainakin kaukaa katsottuna näytti, että Pielisellä olisi retkiluistinrata Nurmeksesta aina Uimaharjuun saakka. Jää oli pääosin paljas ja pienet lumilaikut pääsisi helposti kiertämään.

Jatkoin Paha-Kolilta kohti Kolinuuroa. Maisema yli uuron kohti Mäkrää on yksi Kolin kauneimmista. Liikkuminen oli helppoa sillä ei tarvinnut pelätä hangen pettämistä. Siirryin sivuun polulta ja istuin nauttimaan Kolinportista ostamaani sämpylää ja tösselöviineriä. Ensimmäinen oli pieni pettymys mutta jälkimmäinen yllätti herkullisesti. Jätin puolet siitä myöhempää herkuttelua varten.

Nautin auringon lämmöstä ja hiljaisuudesta. Pian rinteestä alkoi kuulua keskustelua. Kaksi hammaslääketieteen taitajaa keskusteli hankalista tapauksistaan. He olivat niin syventyneitä aiheesensa etteivät havainneet minua vaikka kulkivat ohi vajaan kymmenen metrin päästä.

Laskeuduin Mäkränaholle ja ylitin latu-uran. Näytti siltä, että hiihtäjiä ei ollut hetkeen kulkenut ja ladun kuntokin oli heikko. Paikallisessa lehdessä oli tänään juttu Kolin alueen ravintoloitsijoista. He valittivat asiakkaiden vähyyttä vaikka nyt on paras hiihtosesonki. Näillä asioilla saattaa olla syy-seuraussuhde.

Mäkränaholla pysähdyn aina ihailemaan ahon reunassa kasvavia puita. Valo väheni nopeasti ja reunan koivut suorastaan pomppasivat esiin takana olevasta pimeästä kuusikosta. On vaikea uskoa, että kolmen kuukauden kuluttua täällä on upea kukkaloisto kämmeköineen.

Aurinko laskisi pian, joten oli kiiruhdettava Mäkränaholta kohti Akka-Kolia. Sieltä auringonlasku olisi parhaiten nähtävissä. Kuljin omaa reittiäni pitkin ja näin edessäni komean hongan illan punavalossa. Taas oli tehtävä päätös, jatkanko kuvaamaan laskevaa aurinkoa vai pysähdynkö ihailemaan edessä olevaa näkyä. Jäin männyn juurelle. Auringonlaskuja on nähty ennenkin.

Kuulin päältäni outoa surinaa kun olin nousemassa Akka-Kolille. Ääni vuoroin voimistui ja vaimeni mutta mitään ei näkynyt. Tiedän nyt mikä Ukrainassa paljastaa vaaran lähestyvän. Ääni lähti dronesta, joka minut keksittyään jäi kieppumaan pääni päälle.

Aurinko ehti laskea ennen kuin pääsin hyvälle kuvauspaikalle. mutta taivas värjäytyi uskomattomiin väreihin. Kerrankin maltoin kulkea rauhallisesti ja odottaa rauhassa. Eikä paidan selkämyskään kastunut.

Maisemaa kuvatessani seuraani liittyi isä, poika ja drone. Aikuinen poika kertoi saaneensa mukavia klippejä auringonlaskusta ja sitä kuvaavasta valokuvaajasta. Oli mukavaa jutella kuvaamisesta ja erityisesti dronella kuvaamisesta.

Akka-Kolilta laskeutuessani oli jo lähes pimeää otin retken viimeisen kuvan sinisessä valossa kylpevästä kelosta. Autolle päästyäni join kahvit ja söin loput tösselöviineristä.