Lauantaikävely Linnunniemeltä Vainoniemelle

Aamun Karjalaisessa oli otsikko Lauantain ylin lämpötila Pohjois-Karjalassa voi olla kylmin vuosikymmeniin, oli siis Joensuun kameraseuralaisten aika lähteä lauantaikävelylle. Lunta oli satanut yön aikana noin kymmenen senttiä ja sitä tuli vinhan pohjatuulen saattelemana vielä lähtiessämme kohti Linnunniemen huvilaa.

Heti alkumatkasta saimme seuralaiseksemme punarinnan. Se pomppi oksalta oksalle vain muutaman metrin päässä. Muuttolinnuilla on edessä haastava viikko, sillä lämpötila pysyy nollan tienoilla ja aina välillä räpsähtää hieman lunta.

Pääsin harrastamaan vahingossa myös lintukuvausta sillä punarinta parkkeerasi valmiiseen sommitelmaani juuri oikeaan paikkaan. Harmi, että taskustani ei löytynyt pähkinöitä palkaksi.

Järvi lainehti vapaana ja jäätä oli ainoastaan kapeassa rantavyöhykkeessä. Lumisade peitti Pyhäselän kaukaisen vastarannan. Lähellä kelluvat väylämerkit toivat väriä minimalistiseen maisemaan.

Linnunniemi oli jo 1800-luvun lopuilla äveriäitten joensuulaisten suosima huvilayhteisö. Linnunniemen huvila valmistui vuonna 1879. Sen rakennutti luutnantti Axel Axelsson. Rakennus on kolmekerroksinen, ja asuinhuoneita siinä on peräti 14. Huvilan ympärille on aikanaan istutettu tammia, jalavia ja hopeapajuja. Vuonna 1973 huvila siirtyi Joensuun kaupungin omistukseen. Huvila pääsi rappeutumaan pahasti sillä sitä pidettiin pitkään kylmillään.

Vuonna 2006 Pohjois-Karjalan Koulutuskuntayhtymä osti huvilan tontteineen Joensuun kaupungilta yhden euron kauppahinnalla. Rakennus kunnostettiin oppilastyönä, ja nyt se on upea näyte entisten rakentajien ja myös nykyisten korjaajien taidosta.

Olen asunut Joensuussa lähes puoli vuosisataa ja retkeillyt usein Linnunniemen maisemissakin. Niemeä kiertävä rantareitti on kuitenkin jostain syystä jäänyt minulta kulkematta. Olisin jäänyt paljosta paitsi, jos olisin jäänyt kotiin sään säikyttämänä.

Rannan tervalepät ja märälle jäälle satanut uusi lumi muodostivat upeita näkymiä. Yhdessä pohdittiin, että näitä yksityiskohtia voisi jäädä kuvaamaan koko päiväksi.

Jokainen joka on lukenut juttujani tietää, että vanhat puut ovat rakkain kuvauskohteeni. Ja niitähän Linnunniemessä riittää. Ei voi kuin ihmetellä, miten vanhat metsät ovat säilyneet ainakin pieninä pläntteinä aivan Joensuun keskustan tuntumassa.

Lauantaikävely oli tällä kertaa sekä kulttuuri- että luontoretki. Polku johti Linnunniemen huvilan jälkeen sen naapurissa olleen Kankaanrinnan huvilan raunioille. Komeasta huvilasta on jäljellä enää kivijalka.

Kauppias Wille Hämäläinen hankki huvilatontin vuonna 1904 ja rakennutti sinne huvilan. Kankaanrinnalle se siirtyi vuonna 1921. Jatkosodan aikana huvilassa oli majoitettuna suomalaisia lentojoukkojen sotilaita.

Raunioiden edessä oleva opastekyltti kertoo, että toukokuun viimeisen päivän vastaisena yönä 1942 huvilassa syttyi tulipalo. Vainoniemen upseerikerholla oli vietetty luutnantti Lassi Rädyn läksiäisiä, ja juhlien päätyttyä oli menty nukkumaan majoitustiloihin. Kello 1.40 saapui palokuntaan ilmoitus Kankaanrinnan huvilalla riehuvasta tulipalosta. Kaksi sotilasta kuoli.

Kankaanrinnan huvilalta jatkoimme Männikköniemen kesäkodin maisemiin. En löytänyt huvilasta muuta tietoa kuin että se on nykyään Joensuun seurakunnan omistuksessa ja nimensä mukaisesti pääasiassa vain kesäkäytössä.

Huvilalle johtavaa tietä reunustaa komea kiviaita, joten ikää tälläkin paikalla lienee varsin paljon.

Linnunlahdelle perustettiin vuonna 1985 yli 70 hehtaarin suuruinen puulajipuisto. Kymmenien istutettujen puulajien lisäksi alueella on alppiruusuja. Takatalven yllättämät rodot näyttivät surkeilta, mutta muutaman kuukauden päästä ne ovat täynnä erivärisiä upeita kukkia.

Lauantaikävelyn viimeinen kohde oli Vainoniemen huvila. Sen rakennutti vuonna 1908 Simon Arvid Neppenström ja suunnitteli arkkitehti arkkitehti Otto Weckman. Vainoniemi on harvinainen jugend-huvilakokonaisuus ympäröivine puistoineen.

Muutimme Joensuuhun 45 vuotta sitten. Muistan, että ensimmäisen retken teimme juuri tämän huvilan maastoon. Noista ajoista se on muuttunut hyvään suuntaan. Rakennus ja sitä ympäröivä puutarha on korjattu entiseen loistoonsa. On huolestuttavaa, että kaupunki on rahapulassaan laittanut myös tämän upean kulttuurikohteensa myyntilistalle.

Kahvi ja herkut maistuivat taas Jokiasemalla retken päätteeksi. Herkuttelun lomassa pohdimme, että kävelemällemme reitille saisi suunniteltua mielenkiintoisen kulttuuripolun. Näkemistä riittäisi ja kävellessä voisi oppia jotain uutta historiasta jos saatavilla olisi kunnollinen opas. Huomasin tätä kirjoittaessani, että tiedon etsiminen näistä huviloista ja niiden entisistä asujista ei ole kuitenkaan ihan yksinkertaista.

Valoja ja varjoja Kuhasalossa

Lähdin Kuhasaloon kuvaamaan auringonlaskua. Olosuhteet perillä muuttivat aikeeni.

En päässyt vielä ulos autosta kun jo näin ensimmäisen kuvauskohteen. Panin kameran jalustalle ja kahlasin syvässä hangessa metsän reunassa olevalle lammasaidalle. Etualan puut olivat varjossa, mutta niiden takana oleva koivikko kylpi lämpimässä iltapäivän valossa. Auringon laskuun oli aikaa vielä puolitoista tuntia, joten ehtisin hyvin kuvailla ennen h-hetkeä.

Taivas Pyhäselän rannassa oli täysin pilvetön. Oli turhaa jäädä odottamaan auringonlaskua ja lähdin rannan myötäistä polkua Kuhasaloon. Syvemmällä metsässä näkyi mielenkiintoisia valoja. Olin jättänyt lumikengät kotiin, joten oli kahlattava. Onneksi minulla on isot jalat eikä painoakaan ylenmäärin.

Tätä isoon honkaan nojaavaa närettä olen yrittänyt kuvat monia kertoja, ilman mainittavaa tulosta. Tällä kertaa valot ja varjot auttoivat.

Ilta-auringon valaisema ikihongan runko tuo mieleeni menneet ajat. Johtuneeko siitä, että näitä muinaisia puujättiläisiä ei ole juurikaan jäljellä, vai siitä että Suomen kulta-ajan taiteilijoiden työt ovat jättäneet lähtemättömän jäljen.

Kuljin valon perässä kuin Hamelnin pillipiirari sadussa. Valo pääsi tunkeutumaan paikoin syvälle metsään. Valossa olevat kuusen rungot toimivat kuin opasteina kohteelta toiselle sillä muuten metsä alkoi pimentyä. Varjon kylmä sini ja valaistujen runkojen oranssinpunainen hehku muodostivat upean väriyhdistelmän.

Trompiminen umpihangessa oli hidasta. Puolitoista tuntia kului yhdessä hurahduksessa. Oli viime hetket lähteä järven rantaan ihailemaan laskevaa aurinkoa.

Törmäsin matkalla rantaan esihistoriallisen hirviön luurankoon. Valon väristä voi päätellä, että h-hetki oli juuri käsillä. Kuvatako hirviö vai kiiruhtaako rantaan. Kuvasin hirviön.

Hanki upotti rannassa vielä enemmän kuin metsässä ja eteneminen oli raskasta. Aurinko painui horisonttiin juuri sillä silmänlyömällä kun pääsin sopivalle kuvauspaikalle. Hanki värjäytyi hennnon pinkiksi heijastaen taivaanrannan hentoa punaa.

En ollut yksin liikkeellä. Vastaan tuli alkuillasta niin kameraseuratuttuja kuin tuntemattomia kuvaajia pitkiä putkia kameroissaan. Linnut olivat olleet kuulemma huonosti liikkeellä. Ei ole aina helppoa lintumiehilläkään.

Kolmen miehen kohortti lähti poistumaan Voiluodon suunnasta kohti Kalmoniemeä. Vasta kotona kuvia tarkastellessani havaitsin, että yksi henkilö jäi vielä kykkimään luodon vastakkaiselle puolelle. Pilkkijäksi hänet tunnistin vieressä sojottavasta kairasta.

Kotinurkkia kiertämässä

Tapanani on kiertää päiväkävelyllä Karsikon kautta keskustaan ja sieltä joko Itäsillan tai Ylisoutajansillan kautta kotiin Niinivaaralle. Pakkanen kolkutteli kahtakymmentä astetta, mutta ilma oli kaunis ja tyyni. Nappasin pikkukameran taskuuni, pukeuduin paksusti ja lähdin lenkilleni.

Kamera on lähes aina mukana kun lähden. Yleensä kaivan sen esiin jo ennen Asevelikylän alikäytävää ja kuvaan polun varren komeita haapoja. Kuvat ovat aina erilaisia, vaikka kohteet ovat samoja kerta toisensa jälkeen.

Tällä kertaa sain ensimmäisen kuvan vasta Asevelipuiston terijoensalavasta. Tuon puun muotoa ja rungon upeaa rakennetta jään usein ihailemaan. Nyt siihen osui valo juuri oikeasta suunnasta.

Seuraava vakiopysähdys on Karsikon uimarannalla. Siellä kuvaan yleensä harvinaisen kaunista terijoensalavarivistöä. Niiden eteen oli joku rakentanut suuren lumimajan. Tikkuihin kiinnitetyssä ilmoituksessa kerrottiin tekijät ja houkuteltiin kulkijoita ryömimään sisään. Uskaliaimmille luvattiin hyvät yöunetkin. En jäänyt yöpymään, mutta kurkkasin toki sisään.

Uimarannan vieressä kasvaa suurin näkemäni kuusi. Sen takana kulkee latu. Jäin odottamaan, että latua tulisi hiihtäjä ja saisin mittatikun kuvaan. Pienen odottelun jälkeen heitä tuli peräti kaksi, ehkä mumma ja lapsenlapsi. Mumma oli repäissyt pienen suoran mittaisen eron.

Matonpesupaikalta lähtee tallattu polku Pielisjoen rantaan. Kävelin sitä pitkin sillä olin nähnyt aiemmilla lenkeilläni mielenkiintoisen näköisen puun ihan joen rannassa. Polulta näkymä uimarannan suuntaan oli itselleni uusi.

Kamera ilmoitti akun varauksen tyhjentyneen kun tulin etsimäni puun juurelle. Näin tässä sitten kävi. Irrotin akun kamerasta ja panin sen takin sisään lämpiämään.

Ylitin Pielisjoen rautatiesiltaa pitkin. Näkymä sillalta kohti UPM:n vaneritehdasta oli näyttävä ja päätin yrittää kuvata sen. Lämmitetty akku kameraan ja kas kummaa, kamera toimi mutta sammui sitten saman tien. Irrotin akun uudestaan ja laitoin sen nyt suoraan ihoa vasten paksujen hanskojen sisään.

Rantaraitin näkymät olivat talviset. Aurinko paistoi melkein etelästä ja valaisi puiden hopeiset kuuraoksat. Akun pitäminen lämmintä kättä vasten oli tehnyt tehtävänsä ja kuva syntyi tästäkin.

Usva nousi pehmentäen näkymän Pielisjoen linnan ja Ilosaaren suuntaan.

Keho on hyvä lämmitin sillä sain kuvattua myös Länsisillan upeita näkymiä. Tapasin myös kameraseuratuttuni ja monia muita kuvaajia. Usva oli kuulemma noussut vasta hetkeä ennen sillalle tuloani. Pienistä ongelmista huolimatta olinkin itseasiassa onnekas!

Poikkesin vielä Ilosaareen. Ruuhkanpurkajat tekivät työtään usvasta ja pakkasesta välittämättä.

Opetus: kameran akku kannattaa ladata!

Noljakan Koivuvaara Joensuussa

Mistä tietää milloin Joensuun kameraseuralaisilla on lauantaikävely? Vastausta tähän pohdittiin porukalla Aavarannan uimarannan parkkipaikalla. Vastaukseksi muodostui seuraava: jos edellisenä päivänä on leppoisa ja kaunis ilma ja yöllä sää muuttuu kuin taikaiskusta ääreväksi, niin aamulla lähdetään kuvaamaan.

Retkipäiville on osunut myrskyä, kaatosadetta ja paukkupakkasta. Tällä kertaa saimme vastaamme mahtipyryn. Laulun sanoja lainatakseni ei meitä säät voi säikyttää, päin vastoin. Haastavat olosuhteet ennustavat yleensä hienoja kuvia.

Reitille lähtiessämme ihmettelimme tien varressa olevia tukkipinoja. Mukana oli todella järeitä runkoja. Miksiköhän ne oli kaadettu, sillä varsinkin juuri nuo paksuimmat olivat ytimestään pehmeät.

Lähdimme Timo-oppaan johdolla nousemaan Koivuvaaran Natura-alueelle. Joissain asioissa Joensuu on hoitanut asiansa kiitettävästi. Lähellä kaupungin keskustaa on kaksi komeaa vanhan metsän aluetta, tämä Koivuvaara ja toisella puolella Pielisjokea oleva Kuhasalo.

Olen käynyt Koivuvaarassa noin kolmekymmentä vuotta sitten kuvaamassa kevään kukkia. Jostain syystä en kuitenkaan noussut pidemmälle metsään. Olikin melkoinen yllätys nähdä suorastaan valtavia puita, niin kuusia, mäntyjä kuin haapojakin.

Metsään johtaa pieni tallattu polku. Kesällä siellä risteilee oppaamme mukaan runsaasti erilaisia pieniä uria. Noljakkalaisten kelpaa reippailla moisessa metsässä.

Ilmeisesti ilma on puhdasta, sillä puissa kasvoi todella runsaasti naavaa ja erilaisia jäkäliä. Mietittiin että Pyhäselältä puhaltavat tuulet voisivat selittää tämän

Vaikka kulkemamme metsä on pieni, on se todella monimuotoinen. Puusto on eri-ikäistä. Vanhojen jättiläisten kaaduttua on maahan paljastunut tilaa kuusentaimille. Myös metsänpohja on kuulemma runsaslajinen. Sieltä löytyy muunmuassa komea kotkansiipilehto, jossa saniaiset kasvavat yli metrin korkuisiksi. Sovittiin että palaamme keväällä heräävää luontoa ihailemaan.

Koivuvaaran metsässä on todella runsaasti lahopuuta. Rinnan on ikivanhoja koivuja, mäntyjä ja kuusia joista osa on keloontunut. Koivujen rungoilla näimme jos jonkinlaisia kääpiä. Luin Joensuu vanhoja metsiä käsittelevästä artikkelista, että biologian opiskelijoiden kääpärallissa alueelta oli löytynyt peräti 45 kääväkästä.

Koivuvaarassa on paitsi vanhaa metsää myös hyvin hoidettua kulttuurimaisemaa. Natura-alueen sisällä on kartano, jonka rakennutti kesähuvilakseen Joensuun Lyseon rehtori Daniel Axel Walle vuonna 1888. Se on Noljakan kaupunginosan vanhin rakennus. Kartanossa nykyään asuva pariskunta on kunnostanut alueen rakennuksia jo vuosien ajan, todellinen kulttuurityö.

Polun varrella selvisi myös retken alussa näkemiemme tukkipinojen salaisuus. Lähellä Pyhäselän rantaa on kaatunut vanhoja puita isolta alalta. Myrskyjä oli syksyn mittaan pariin kertaan ja tuuli oli käynyt järveltä tuhoisasti juuri tähän suuntaan.

Koivuvaaran kartanon vanhat kiviaidat ovat pysyneet uskomattoman hyvässä kunnossa. Ei voi kuin ihailla aidan tehneiden ihmisten ammattitaitoa.

Kotimatkalla pysähdyimme Kissaten -kahvilaan pitämään loppupalaveria. Oli mukava kertailla päivän tapahtumia ja suunnitella tulevia. Söimme erinomaisia Runebergin torttuja, parempia kuin missään olen aiemmin saanut.

Kylmä kierros Pielisjoen rannalla

Ulkona pakkanen oli kiristynyt lähes kolmeenkymmeneen asteeseen. Istuin taas sohvalla takan lämmössä ja tunsin oloni saamattomaksi. Tälläisellä ilmalla pitäisi olla hemulimaisesti painava kamerareppu selässä avosuolla kasvoja jäätävän viiman karaistavana.

Onneksi kello oli jo niin paljon, että en saisi autoa lämpimäksi ennen auringon laskua. Sen verran kuitenkin laiskuus ja unteluus mieltäni kaiversi että lähdin kävelylle Pielisjoen rantaan. Panin baclavan naamalle, toppahousut jalkaan ja kemialliset lämmittimet paksuihin rukkasiin ja menoksi.

Suuntasin ensin Sirkkalan sillalle ja sieltä Kimmelin alla olevaan puistoon. Näkymä oli juuri sellainen kuin olin toivonut. Joesta nouseva usva pehmensi kirkkaan auringonvalon.

Mitä lähemmäs jokea tulin, sitä kiehtovammaksi maisema muuttui. Puiston vanhat hopeapajut olivat sinisävyisessä varjossa ja takana näkyvä usva oli laskevan auringon oranssiksi värjäämää. Sininen ja oranssi ovat väriympyrän vastakkaiset värit ja ne luovat yhdessä silmää miellyttävän yhdistelmän.

Joenrantaan on aurattu väylä jota pitkin pääsin kuvaamaan kohti Länsisiltaa. Muutama ihminen oli pysähtynyt ihailemaan koskesta nousevaa usvaa. Taivaalla oli myös haloja, mutta en tällä kertaa yrittänyt saada niitä kuvaan. Kuvan kummassakin reunassa pieni osa kuitenkin näkyy.

Taivas oli täysin pilvetön kun lähdin kotoa. Puistossa kulkiessani en huomannut, että taivaanrantaan oli nousemassa pilviä jotka kohta peittäisivät laskevan auringon.

Itäsillalle noustuani näin joen varressa järjestelmäkameran kanssa kulkevan miehen. Vaikka viimeiset hetket kuvata aurinkoa olivat hilkulla, päätin mennä juttelemaan kuvaajan kanssa. Hän kertoi lähettäneensä aurinkoisia talvikuvia ystävilleen Etelä-Afrikkaan. Nämä olivat ihmetelleet, että onko Suomessa muka talvella kylmä kun aurinko paistaa noin kauniisti. Totesimme yhdessä että nyt saatiin oikeita talvikuvia. Pitää ehkä Etelä-Afrikassakin panna villasukat jalkaan näitä katsoessa.

Jatkoin joen länsirantaa Ylisoutajansillalle. Pilvi peitti nyt lähes kokonaan taivaanrannassa olevan auringon ja maisema muuttui kylmän siniseksi.

Olin jo aikeissa oikaista sairaalanmäen yli kotiin, mutta lähdinkin kävelemään joen vartta kohti rautatieasemaa.

Laiturissa kyhjöttävät laivat näyttivät kärvistelevän kylmyydessä ja odottavan vielä kaukana olevaa kesää. Vaneritehtaan piipusta nouseva savu korostaa kuvan hiukan alakuloista tunnelmaa.

Laitan tähän vielä lopuksi selfien, ettei kukaan pääsisi epäilemään pakkasen laatua. Nuo silmäripsistä riippuvat jääpisarat eivät kumma kyllä juurikaan haitanneet näkemistä.