Lähdin Kuhasaloon kuvaamaan auringonlaskua. Olosuhteet perillä muuttivat aikeeni.
En päässyt vielä ulos autosta kun jo näin ensimmäisen kuvauskohteen. Panin kameran jalustalle ja kahlasin syvässä hangessa metsän reunassa olevalle lammasaidalle. Etualan puut olivat varjossa, mutta niiden takana oleva koivikko kylpi lämpimässä iltapäivän valossa. Auringon laskuun oli aikaa vielä puolitoista tuntia, joten ehtisin hyvin kuvailla ennen h-hetkeä.
Taivas Pyhäselän rannassa oli täysin pilvetön. Oli turhaa jäädä odottamaan auringonlaskua ja lähdin rannan myötäistä polkua Kuhasaloon. Syvemmällä metsässä näkyi mielenkiintoisia valoja. Olin jättänyt lumikengät kotiin, joten oli kahlattava. Onneksi minulla on isot jalat eikä painoakaan ylenmäärin.
Tätä isoon honkaan nojaavaa närettä olen yrittänyt kuvat monia kertoja, ilman mainittavaa tulosta. Tällä kertaa valot ja varjot auttoivat.
Ilta-auringon valaisema ikihongan runko tuo mieleeni menneet ajat. Johtuneeko siitä, että näitä muinaisia puujättiläisiä ei ole juurikaan jäljellä, vai siitä että Suomen kulta-ajan taiteilijoiden työt ovat jättäneet lähtemättömän jäljen.
Kuljin valon perässä kuin Hamelnin pillipiirari sadussa. Valo pääsi tunkeutumaan paikoin syvälle metsään. Valossa olevat kuusen rungot toimivat kuin opasteina kohteelta toiselle sillä muuten metsä alkoi pimentyä. Varjon kylmä sini ja valaistujen runkojen oranssinpunainen hehku muodostivat upean väriyhdistelmän.
Trompiminen umpihangessa oli hidasta. Puolitoista tuntia kului yhdessä hurahduksessa. Oli viime hetket lähteä järven rantaan ihailemaan laskevaa aurinkoa.
Törmäsin matkalla rantaan esihistoriallisen hirviön luurankoon. Valon väristä voi päätellä, että h-hetki oli juuri käsillä. Kuvatako hirviö vai kiiruhtaako rantaan. Kuvasin hirviön.
Hanki upotti rannassa vielä enemmän kuin metsässä ja eteneminen oli raskasta. Aurinko painui horisonttiin juuri sillä silmänlyömällä kun pääsin sopivalle kuvauspaikalle. Hanki värjäytyi hennnon pinkiksi heijastaen taivaanrannan hentoa punaa.
En ollut yksin liikkeellä. Vastaan tuli alkuillasta niin kameraseuratuttuja kuin tuntemattomia kuvaajia pitkiä putkia kameroissaan. Linnut olivat olleet kuulemma huonosti liikkeellä. Ei ole aina helppoa lintumiehilläkään.
Kolmen miehen kohortti lähti poistumaan Voiluodon suunnasta kohti Kalmoniemeä. Vasta kotona kuvia tarkastellessani havaitsin, että yksi henkilö jäi vielä kykkimään luodon vastakkaiselle puolelle. Pilkkijäksi hänet tunnistin vieressä sojottavasta kairasta.
Paukkupakkaset ovat jatkuneet ennätyksellisen kovissa lukemissa jo pitkään. Joensuussakin mittari on ollut kolmenkymmenen pakkasasteen tienoilla lähes viikon. Olin käynyt kuvaamassa kosken huuruja, mutta metsiin en vielä ollut päässyt.
Kovalla pakkasella maisema on aivan omanlaisensa. Näytti uhkaavasti siltä, että pakkaset olisivat pian ohi, joten lähtö Kalmoniemeen oli aamun ohjelmassa.
Kalmoniemeen johtavan polun varrella on todellinen rytö. Vaikka se on sananmukaisesti täydellisen kaoottinen, on siinä mielestäni löydettävissä myös aavistus kiinnostavaa geometriaa.
Olin viivytellyt kotona sohvalla kahvikupin ääressä niin pitkään, että aamun kauniit ja värikkäät taivaan sävyt olivat peittyneet ohuen pilviverson taa. Olo oli hiukan pettynyt, mutta toisaalta maisema näytti nytkin mielenkiintoiselta. Taivaan ja lumen värit eivät juuri eronneet toisistaan. Tunnelma oli lähes mustavalkoinen.
Kalmoniemen kärjessä kasvaa ikihonkia. Olen ihaillut niitä jos jonkinlaisissa olosuhteissa. Yleensä niemessä on runsaasti retkeilijöitä, mutta pakkasesta johtuen sain tällä kertaa olla yksin.
Puiden takana oleva harmaan valkea järvenselkä auttoi erottelemaan puiden rungot toisistaan ja taustasta. Kiertelin pitkän tovin puiden ympärillä oikeaa kuvakulmaa etsien. Valokuvaamisessa nautin ehkä eniten juuri tuosta leppoisasta hortoilusta.
Kalmoniemen kärjestä johti kunnolla tallattu polku Voiluodolle. Tällä kertaa en kuvannut itse luotoa vaan sen luonteikkaita puita. Tuuli on muotoillut luodon lehtipuista käiväräisiä yksilöitä. Osasta tulee mieleen nuotiossa loimottavat liekit. Ainut mänty on sen sijaan pystynyt ainakin vielä vastustamaan tuulen tuiverrusta.
En kärsinyt kylmästä vaikka pakkasta oli pyöreästi kolmekymmentä astetta. Joulupukki toi oivan baclavan suojaamaan kasvoja. Hupun sisään ei juurikaan kertynyt pelkäämääni kosteutta. Alennusmyynnistä ostetut toppahousut osoittautuivat myös kelpo hankinnaksi.
Metallisen kameran käsittely on tähän saakka ollut pukeutumiseni akilleen kantapää. Uudet merinovillakäsineet paksujen kintaiden sisällä toimivat hyvin. Kameran säätöjä ei pysty tekemään kintaat kädessä ja kolmenkymmenen asteen pakkasessa eivät käsineetkään auta, sormenpäät uhkaavat jäätyä. Laitoin jo kotoa lähtiessäni kemialliset lämpöpussit kintaisiin. Ne ehtivät lämmetä ennen autosta poistumista. Palelevat sormenpäät elpyivät lämpimissä kintaissa toisin kuin ennen.
Suuntasin Voiluodosta Kuhasaloon pilkkijöiden tallaamaa uraa pitkin. Osan matkaa kuljin puhtaalla hangella joka ei juurikaan upottanut. Kovasta pakkasesta huolimatta jalanjälkiin näytti nousevan vettä. Jäässä on todennäköisesti pieniä railoja, joista vesi nousee lumen alle.
Läksin rannasta suoraan kohti Kuhasalon vanhaa metsää. Seurailin aluksi hiihtäjän latua, mutta huomasin, että sen ulkopuolellakin oli helppo kävellä. Ilmeisesti tuuli oli täälläkin tiivistänyt ja siirtänyt lunta. Omassa kotipihassa lunta on huomattavasti enemmän.
Metsän pohjassa oli valoisia ja varjoisia paikkoja, vaikka taivas oli pilvessä. Kuljin innoissani etsimässä kuvattavaa. Aina välillä ”törmäsin” tuttuihin puihin, mutta lopulta huomasin olevani taas järven rannassa vaikka oletin tulevani parkkipaikalle. Onneksi Kuhasalo on melko pieni ja polku kiertää joka puolelta vanhan metsän aluetta.
Tapasin Kalmoniemen ikipetäjän kyljessä tarkkailijan. Mahtaako kukaan muu tunnistaa sitä kaarnan keskeltä.
Täysjärkisyydestäni en tiedä, mutta maailma tuntuu ainakin menneen yhä hullummaksi vuonna 2022. Korona on onneksi muuttunut vaarattomammaksi. Ukrainaan kohdistunut järjetön hyökkäys on sen sijaan osoittanut, että ihmiskunnan typeryys on ehtymätön luonnonvara.
Vuoden 2023 aikana mikään ei tunnu muuttuneen, ainakaan parempaan suuntaan. Sota Ukrainassa jatkuu ja toinen sota on alkanut Gazassa. Koronaan sairastutaan entiseen tapaan. Toivon että tulevaisuus tuo mukanaan muutoksen parempaan.
Valitsin taas vuoden jokaiselta kuukaudelta kuvan johon liittyy jotain mieleenpainunutta, joko näkymän, valaistuksen tai tuntemuksen takia.
Tammikuu
Kalmoniemi 21.1. klo. 17.02.
Kalmoniemi on yksi rakkaimmista kuvauskohteistani. Sen komeat ikihongat ja rantakalliot ovat upea yhdistelmä. Tällä kertaa olin paikalla valokuvaamassa Joensuun kameraraseuralaisten lauantaikävelyllä. Ajankohdan olimme valinneet sellaiseksi, että se mahdollisti sekä iltapäivän että illan valojen kuvaamisen.
Illan pimennyttyä oli mukava kokeilla valomaalausta tuttuihin kohteisiin. Lauantaikävelyiden ideana on nauttia yhdessä luonnosta ja jutella valokuvaamisesta. Toki myös nuotiolla istuminen kuuluu asiaan.
Helmikuu
Töölönlahden puisto 25.2. klo. 17.14.
Kävin katsomassa Kirsi MacKenzien näyttelyn Helsingin Pikku Finlandiassa. Kuvat olivat upeita ja niiden innoittamana läksin kävelemään pitkin Töölönlahden rantaa kiertävää kävelytietä. Ihastelin puiston komeita puita. Aina ei tarvitse mennä kauas kaupungista, että voi päästä luontoon.
Näin jo kaukaa ohuessa hangessa kirmaavien poikien lähestyvän. Jäin odottamaan että he tulisivat lähemmäs ja vielä kuvan kannalta sopiviin paikkoihin. Päivä oli harmaa, mutta poikien värikkäät vaatteet piristivät muuten väritöntä maisemaa. Kotona havaitsin kuvassa olevan liike-epätarkkuuden. Toisaalta juuri tuollaisena koin hetken jolloin painoin kameran laukaisinta.
Maaliskuu
Kuhasalo 13.3. klo. 13.55.
Kuhasalo Joensuun kaupungin kupeessa on säilynyt kuin ihmeen kautta lähes koskemattomana. Osaa alueesta voi pitää lähes ikimetsänä. Sinne on hyvä lähteä tuulettumaan. Vaikka kunnostettuja polkuja tramppaa monenlaista kulkijaa, saa metsän siimeksessä yleensä liikkua yksin.
Tuona maaliskuisena päivänä tuntui olevan jo aavistus keväästä ilmassa. Lumikengät jalassa oli helppo poiketa keskelle vanhaa metsää. Aurinko valaisi puiden latvoja muun metsän jäädessä varjoon. Tuli hyvin kansallisromanttinen tunne jonka halusin vangita kuvaan.
Huhtikuu
Venturi 28.4.. klo. 18.43.
Venturissa sijaitsevan kesämökkimme rantaa en kyllästy koskaan kuvaamaan. Vaikka se on tuttuakin tutumpi, löytyy aina jotain mielenkiintoista. Pihamaa on keväällä täynnä sini- ja valkovuokkoja. Sen jälkeen kotkansiivet nousevat peittämään ne tiheään vihreyteensä.
Pienen lahukan takana oleva niemi näyttää aina erilaiselta sen mukaan mistä suunnasta aurinko paistaa. Kuvaushetkellä valo tuli suoraa sivulta. Edellisen kesän ruovikko loisti kultaisena takana varjossa olevaa rantaa vasten. Taustakaan ei ollut tasaisen valoton vaan puiden välistä pilkotti vielä illan valossa kylpevät koivut.
Toukokuu
Patvinsuo 29.5. klo.17.29.
Toukokuisella retkellä Patvinsuolle voi ihailla kevään edistymistä. Joutsenia ja hanhia näkee Teretin lintutornista melko varmasti joka vuosi, mutta esimerkiksi suokukkoja harvemmin. Muistan miten ensimmäisillä keväretkillä kolmisenkymmentä vuotta sitten niitä näki tornista kerralla kymmeniä.
Retken tunnelmia kuvasin toukokuussa näin: Pysähdyin kuvaamaan valon ja varjon vaihtelua suolla. Takana näkyvä Pieni-Suihko kylpi keväisen vihreänä valossa ja edessä oleva suosaari oli vielä varjossa. Piti kiirettä että sain tuon tilanteen kuvattua. Siinä hötäkässä astuin pitkokselta märkään ja upottavaan suohon. Onneksi jalassa oli ne pitkävartiset ja hyvin hoidetut vaelluskengät.
Kesäkuu
Noitatunturi 10.6. klo. 13.26.
Nousu Noitatunturille oli hikinen ja vaativa. Polku hävisi paikoin rakkakivikkoon, jota tuntui jatkuvan jyrkkänä silmänkantamattomiin. Tuolloin ajattelin, että tästä reitti ei enää hankalammaksi voi muuttua. Syksyllä Pyhä-Nattasella kohtasin vielä Noitatunturinkin rakan voittajan. Tosin siellä vaikeuskerrointa lisäsi juuri satanut lumi. Kuvakertomuksen avauskuva on tuolta retkeltä.
Heinäkuu
Venturi 31.7. klo. 19.43.
Olin menossa hakemaan koivunoksia saunaan kun näin poikkeksellisen komean valoilmiön tiellä. Vettä oli satanut roimasti koko päivän, mutta muutama hetki aiemmin aurinko oli alkanut paistaa pilvien välistä. Lämpö nosti paksun höyrypilven märästä maasta ja koska ilma oli tyyni, jäi usva paikoilleen. Naapuri oli harventanut rannan puita kesän aikana, joten aurinko pääsi valaisemaan tietä tuolta pieneltä alalta.
Kameraa ei tietenkään ollut mukana joten jouduin juoksemaan mökille sitä ja jalustaa hakemaan. Koko ajan sai pelätä että aurinko menisi pilveen. Ehdin ottaa muutaman kuvan sekä vaakana että pystynä. Tähän valitsin kuvan jossa etualan vesilammikossa näkyy heijastuma metsästä.
Elokuu
Koverojärven aarniometsä 19.8. klo.16.33
Juttuuni Koverojärven metsästä kirjoitin: Vuonna 2004 ilmestyi Pohjois-Karjalan vaellusreittiopas. Sen innoittamana olen kierrellyt ympäri maakuntaa. Ensimmäisten kohteiden joukkoon kuului Koverojärven aarniometsä. Reissusta jäi niin upeat muistot, että päätin lähteä katsomaan onko kaksikymmentä vuotta vanhoihin muistijälkiin luottamista.
Selvisin perille vaikka kohteelle neuvovat tienviitat oli käännetty järjestelmällisesti väärään suuntaan. Aarniometsä on yksi komeimmista joissa olen koskaan käynyt. Puut ovat ikivanhoja ja lahopuuta ja liekoja on runsaasti. Valo pääsi tunkeutumaan tiheään metsään vain pieniin laikkuihin. Kosteasta maasta nouseva hento usva täydensi näkymät.
Syyskuu
Luttojoki 19.9. klo. 15.10
Olin edellisen kerran retkeillyt Luttojoen seuduilla yli neljäkymmentä vuotta sitten. Lähdimme samalta kohdalta Raja-Joosepin paikkeilta liikkeelle nytkin, mutta seurailimme tällä kertaa Luttojoen pohjoisrantaa. Polku kulkee aluksi komealla harjulla. Sateisesta syksystä johtuen jouduimme muuttamaan suunnitelmiamme Hirvasjänkältä laskevan puron kohdalla. Siinä oli niin runsaasti vettä, että ylitys tuntui mahdottomalta raskaan kamerarepun kanssa.
Puro osoittautui upeaksi kuvauskohteeksi. Pieni sade korosti luonnon värejä ja kaatuneet kelot loivat erämaisen tunnelman.
Lokakuu
Repokallio 29.10. klo. 13.36.
Olin kävelemässä kotiani lähellä olevalla Repokalliolla harmaana lokakuun päivänä. Tunnelma oli alakuloinen, joten kuvistanikin tuli sellaisia. Minulla on muutamia vakiopaikkoja, joihin usein pysähdyn kuvaamaan. Yksi niistä on tämä metsään johtava pieni polku. Maa oli ruskeiden lehtien peitossa ja sinne tänne osui pieniä valonpilkahduksia. Polun päässä näkyi valoa, toivo paremmasta.
Marraskuu
Soikkelin ikimetsä 9.11. 14.42.
Kävin Soikkelin ikimetsässä ensilumenkävelyllä. Lunta oli vasta nimeksi, ja oli helppo poiketa poluilta metsän siimekseen. Nautin metsän hiljaisuudesta ja vanhojen puiden luomasta tunnelmasta.
Olin jo palaamassa autolle, kun havaitsin syvemmällä metsässä komean puuryhmän jonka juurelle pääsi jostain valoa. Siirtelin jalustalla olevaa kameraani useita kertoja, usein vain muutamia senttejä, löytääkseni oikean kuvakulman.
Joulukuu
Kuhasalo 4.12. klo. 14.07
Ihmisen muisti on toki lyhyt, mutta en muista yhtä runsaslumista joulunaikaa kuin nyt on. Lumitöitä on saanut tehdä päivittäin ja monesti useasti päivässä. Joulukuun alku oli kuitenkin vielä vähäluminen ja pakkaset paukkuivat. Isotkin järvet jäätyivät heti kuun alussa ja tarjosivat luistelijoille ja pilkkijille hyvät olosuhteet.
Kävin muutamia kertoja Kuhasalossa kuvaamassa, mutta en uskaltautunut jäälle. Sitten näin koiranulkoiluttajia kaukana järven selällä ja läksin varovasti kohti lähelle rantaa muodostuneelle jääröykkiölle. Aurinko paistoi lähes horisontista ja ilmassa oli kovasta pakkasesta johtuvaa utua.
Kävin muutama päivä sitten pitkästä aikaa kuvaamassa Kuhasalossa ja Kalmoniemellä. Sää oli niin harmaa kuin harmaa voi olla. Tänään aurinko paistoi joulukuiseen tapaan matalalta ja kunnon pakkasutu vielä pehmensi valoa. Puin paksusti vaatetta ja kannoin repun autoon.
Kuhasalon parkkipaikalla oli vain yksi auto ennen minua. Edes vaihto-oppilaita pyörineen ei tällä kertaa ollut ilostuttamassa kuvaamistani kovana raikuvalla etnobeatilla kuten edellisellä käynnilläni.
Valo oli upeaa kun tulin rantaan. Pakkasen sinisävyiset ruovikot ja niiden takana lievästi pinkkiin värjäytynyt Voiluoto nostivat odotuksiani.
Varjossa valo oli todella sinistä. Rannan komea leppä oli saanut oksiinsa lumikuorrutuksen.Tummaa kuusikkoa vasten se muodosti japanilaistyylisen pinnan, vain lohikäärme puuttui.
Jossain vaiheessä Pyhäselällä ovat jäät ryskyneet voimalla, sillä Kuhasalon kärjestä kohti Voiluotoa luikerteli melko massiivinen jääröykkiö. Näin sen jo edellisellä käynnillä, mutta varovaisena miehenä en vielä uskaltautunut jäälle.
Aurinko oli laskemassa horisonttiin ja pilkisti pienestä raosta jäälakeudelle. Pystyyn nousseet jäälohkareet loistivat kutsuvasti muutaman kymmenen metrin päässä rannasta. Hiivin varovaisesti jäälle. Huopakumpparit osoittautuvat oivaksi valinnaksi, sillä jään päällä, lumen alla oli vettä.
Koska jää kantoi tähänkin asti, niin miksi ei myös Voiluotoon saakka. Sen kuuraiset koivut olisivat varmasti upeat vasten pientä taivaalla näkyvää punaa vasten. Lisää rohkeutta sain jäljistä, jotka suuntasivat keskelle järvenselkää. Pilkkimiehet ja heidän perässään koiranulkoiluttajat olivat kulkeneet jäällä jo paljon aiemmin.
Koko luoto oli komeassa kuurakuorrutuksessa. Taivaanrannan puna näkyi enää aavistuksen verran, muttä lämpimän ja kylmän yhdistelmä oli yhä havaittava.
Näin Kalmoniemen rannassa valokuvaajan jalustoineen. Hänkin varmasti näki minut. Kuvailimme aikamme omia rantojamme ja kuin yhteisestä päätöksestä lähdimme kävelemään toisiamme kohti. Pysähdyimme juttelemaan reitin puoleen väliin.
Olimme nähneet toistemme kuvia fb:ssa, olimme siis tuttuja, vaikka emme olleet aiemmin tavanneet. Hän oli muuttanut neljätoista vuotta sitten Espanjasta Suomeen. Hänen muistikortilleen oli tallentunut upeita näkymiä.
Aurinko laski horisonttiin ja alkoi sininen hämärä. Kävelin aallonmurtajalle. Huurrekoivut näkyivät juuri ja juuri vasten lähes samanväristä taivasta. Ainoastaan koivujen rungot ja aallonmurtajan parrut erottuivat selvästi taustasta.
Aallonmurtaja oli täynnä jalanjälkiä. Muutkin olivat käyneet kuvaamassa täällä. Taustalla näkyvä Voiluoto on se Suomen kuvatuin saari. Eikä turhaan sillä sen muoto on juuri oikeanlainen, melko säännöllinen ja hauskasti läpinäkyvä.
Pyhäselältä puhaltavat tuulet ovat muokanneet aallonmurtajan päällä kasvavat koivut kuvauksellisiksi. Aurinko oli laskenut ajat sitten ja oli hyvä aika lähteä kotiin lämmittelemään. Kun valokuvaajat poistuvat niin koirien ulkoiluttajat täyttävät polut. Nytkin vastaan tuli monenlaista hännänheiluttajaa.
Olen aiemmin jutuissani todennut, ettei pilvetön taivas ole valokuvaajan suosikkisää. Liian suuret valaistuserot ovat haaste kameran kennolle. Kuvista tulee yleensä levottomia, tilkkutäkkimäisiä. Sää Joensuun kyljessä olevassa Kuhasalossa oli juuri tuollainen, haastavan kirkas.
Kävelin ikimetsää kiertävää polkua pitkin ja nautin leudosta kelistä. Vaikka ajatuksenani oli ollut vain reippailla, olivat valokuvaajan vaistoni hereillä. Varjoisassa metsässä loisti pieni kuusen taimi isojen puiden ympäröimänä. Miten sen pystyisi kuvaamaan niin, että kokemani tunne välittyisi myös kuvaa katsovalle vieraalle. Siinä olisi haaste tälle retkelle. Syntyi tämän tarinan artikkelikuva.
Näin syvemmällä metsässä komean kuusen, jonka tyveä aurinko valaisi. Hanki kesti hyvin, vaikka selässäni oli painava kamerareppu ja lumikengät auton takakontissa. Pääsin uppoamatta puun juurelle. Valossa kylpevän kaarnan lämminsävyinen pinta muodosti vastakohdan varjossa olevien oksien sinelle.
Joku oli kävellyt muutamia päiviä aiemmin polulta syvemmälle metsään. Seurasin jälkiä, uraa pitkin oli helppo kävellä. Vähän matkan päässä näin kirkkaana loistavan kuusen rungon. Oli pakko jättää turvallinen reitti ja luottaa hangen kestävyyteen.
Metsän sisällä on vaikea löytää sellaista kohdetta, joka erottuisi hyvin muusta ympäristöstä. Valossa kylpevä kuusen runko kuitenkin lähes pomppasi esiin muiden puiden joukosta. Kuvaan tuli samalla hyvä syvyysvaikutelma.
Kävin pari viikkoa sitten Kansallismuseossa katsomassa Akseli Gallen-Kallelan pitkästä urasta kertovan näyttelyn. Paljon tuttua mutta myös jotain uutta. Hänen maisemamaalauksensa ovat jättäneet voimakkaan jäljen suomalaisten käsitykseen metsistä. Maalauksissa metsät ovat sellaisia, joita ainakin itse toivon yhä näkeväni, vanhoja puita ja komeita keloja. Niitä ei kuitenkaan enää löydy kuin suojelualueilta ja kuin ihmeen kautta säilyneinä pieninä laikkuina kuten Kuhasalossa.
Vaikka noita entisajan mahtimetsiä ei enää ole, niin voi aina etsiä samaa tunnelmaa jota Gallen-Kallelakin omissa töissään kuvasi. Tunnelma syntyy valon ja varjon vaihtelusta sekä vihreiden oksien ja ruskeiden runkojen mosaiikista.
Palasin metsän siimeksestä takaisin isolle polulle. Vaikka sää oli mitä parhain, ei kulkijoita juurikaan näkynyt. Ohitseni kulki kuitenkin mies hauskan näköisen koiran kanssa. Luontokuvissani on harvoin ihmisiä, mutta tämä parivaljakko sopi mielestäni hyvin tuomaan eloa metsän rauhalliseen tunnelmaan.
Varjoisesta metsästä järven jäälle tuleminen on kuin astuisi aivan uuteen maailmaan. Ihmisten puuttuminen poluilta selvisi, sillä jäällä näkyi runsaasti pilkkijöitä ja muuten vain auringossa kulkijoita. Talven jälkeen hakeudutaan kohti valoa ja toivotaan, että kevät jo koittaisi. Ajattelin jo itsekin, että kevät kolkuttelee ovella. Tätä kirjottaessani ulkona sataa lunta ja Huutimatti lupaili viittätoista senttiä uutta lunta huomiselle ja ylihuomiselle. Se siitä pikaisesta keväästä.
Monesti olen kuvannut näitä rannan leppiä ja koivuja. Valo oli taas sopiva tähän. Edessä olevat ruo’ot loistivat kultaisina varjossa olevaa metsää vasten. Näkymä tuo mieleen Japanin temppeleitä ympäröivät puistot ja niistä tehdyt herkät maalaukset.
Maisemakuvia Pohjois-Karjalasta ja vähän muualtakin 