Mielenmaisemani vuonna 2023

Vuosi sitten kirjoitin:

Täysjärkisyydestäni en tiedä, mutta maailma tuntuu ainakin menneen yhä hullummaksi vuonna 2022. Korona on onneksi muuttunut vaarattomammaksi. Ukrainaan kohdistunut järjetön hyökkäys on sen sijaan osoittanut, että ihmiskunnan typeryys on ehtymätön luonnonvara.

Vuoden 2023 aikana mikään ei tunnu muuttuneen, ainakaan parempaan suuntaan. Sota Ukrainassa jatkuu ja toinen sota on alkanut Gazassa. Koronaan sairastutaan entiseen tapaan. Toivon että tulevaisuus tuo mukanaan muutoksen parempaan.

Valitsin taas vuoden jokaiselta kuukaudelta kuvan johon liittyy jotain mieleenpainunutta, joko näkymän, valaistuksen tai tuntemuksen takia.

Tammikuu

Kalmoniemi 21.1. klo. 17.02.

Kalmoniemi on yksi rakkaimmista kuvauskohteistani. Sen komeat ikihongat ja rantakalliot ovat upea yhdistelmä. Tällä kertaa olin paikalla valokuvaamassa Joensuun kameraraseuralaisten lauantaikävelyllä. Ajankohdan olimme valinneet sellaiseksi, että se mahdollisti sekä iltapäivän että illan valojen kuvaamisen.

Illan pimennyttyä oli mukava kokeilla valomaalausta tuttuihin kohteisiin. Lauantaikävelyiden ideana on nauttia yhdessä luonnosta ja jutella valokuvaamisesta. Toki myös nuotiolla istuminen kuuluu asiaan.

Helmikuu

Töölönlahden puisto 25.2. klo. 17.14.

Kävin katsomassa Kirsi MacKenzien näyttelyn Helsingin Pikku Finlandiassa. Kuvat olivat upeita ja niiden innoittamana läksin kävelemään pitkin Töölönlahden rantaa kiertävää kävelytietä. Ihastelin puiston komeita puita. Aina ei tarvitse mennä kauas kaupungista, että voi päästä luontoon.

Näin jo kaukaa ohuessa hangessa kirmaavien poikien lähestyvän. Jäin odottamaan että he tulisivat lähemmäs ja vielä kuvan kannalta sopiviin paikkoihin. Päivä oli harmaa, mutta poikien värikkäät vaatteet piristivät muuten väritöntä maisemaa. Kotona havaitsin kuvassa olevan liike-epätarkkuuden. Toisaalta juuri tuollaisena koin hetken jolloin painoin kameran laukaisinta.

Maaliskuu

Kuhasalo 13.3. klo. 13.55.

Kuhasalo Joensuun kaupungin kupeessa on säilynyt kuin ihmeen kautta lähes koskemattomana. Osaa alueesta voi pitää lähes ikimetsänä. Sinne on hyvä lähteä tuulettumaan. Vaikka kunnostettuja polkuja tramppaa monenlaista kulkijaa, saa metsän siimeksessä yleensä liikkua yksin.

Tuona maaliskuisena päivänä tuntui olevan jo aavistus keväästä ilmassa. Lumikengät jalassa oli helppo poiketa keskelle vanhaa metsää. Aurinko valaisi puiden latvoja muun metsän jäädessä varjoon. Tuli hyvin kansallisromanttinen tunne jonka halusin vangita kuvaan.

Huhtikuu

Venturi 28.4.. klo. 18.43.

Venturissa sijaitsevan kesämökkimme rantaa en kyllästy koskaan kuvaamaan. Vaikka se on tuttuakin tutumpi, löytyy aina jotain mielenkiintoista. Pihamaa on keväällä täynnä sini- ja valkovuokkoja. Sen jälkeen kotkansiivet nousevat peittämään ne tiheään vihreyteensä.

Pienen lahukan takana oleva niemi näyttää aina erilaiselta sen mukaan mistä suunnasta aurinko paistaa. Kuvaushetkellä valo tuli suoraa sivulta. Edellisen kesän ruovikko loisti kultaisena takana varjossa olevaa rantaa vasten. Taustakaan ei ollut tasaisen valoton vaan puiden välistä pilkotti vielä illan valossa kylpevät koivut.

Toukokuu

Patvinsuo 29.5. klo.17.29.

Toukokuisella retkellä Patvinsuolle voi ihailla kevään edistymistä. Joutsenia ja hanhia näkee Teretin lintutornista melko varmasti joka vuosi, mutta esimerkiksi suokukkoja harvemmin. Muistan miten ensimmäisillä keväretkillä kolmisenkymmentä vuotta sitten niitä näki tornista kerralla kymmeniä.

Retken tunnelmia kuvasin toukokuussa näin: Pysähdyin kuvaamaan valon ja varjon vaihtelua suolla. Takana näkyvä Pieni-Suihko kylpi keväisen vihreänä valossa ja edessä oleva suosaari oli vielä varjossa. Piti kiirettä että sain tuon tilanteen kuvattua. Siinä hötäkässä astuin pitkokselta märkään ja upottavaan suohon. Onneksi jalassa oli ne pitkävartiset ja hyvin hoidetut vaelluskengät.

Kesäkuu

Noitatunturi 10.6. klo. 13.26.

Nousu Noitatunturille oli hikinen ja vaativa. Polku hävisi paikoin rakkakivikkoon, jota tuntui jatkuvan jyrkkänä silmänkantamattomiin. Tuolloin ajattelin, että tästä reitti ei enää hankalammaksi voi muuttua. Syksyllä Pyhä-Nattasella kohtasin vielä Noitatunturinkin rakan voittajan. Tosin siellä vaikeuskerrointa lisäsi juuri satanut lumi. Kuvakertomuksen avauskuva on tuolta retkeltä.

Heinäkuu

Venturi 31.7. klo. 19.43.

Olin menossa hakemaan koivunoksia saunaan kun näin poikkeksellisen komean valoilmiön tiellä. Vettä oli satanut roimasti koko päivän, mutta muutama hetki aiemmin aurinko oli alkanut paistaa pilvien välistä. Lämpö nosti paksun höyrypilven märästä maasta ja koska ilma oli tyyni, jäi usva paikoilleen. Naapuri oli harventanut rannan puita kesän aikana, joten aurinko pääsi valaisemaan tietä tuolta pieneltä alalta.

Kameraa ei tietenkään ollut mukana joten jouduin juoksemaan mökille sitä ja jalustaa hakemaan. Koko ajan sai pelätä että aurinko menisi pilveen. Ehdin ottaa muutaman kuvan sekä vaakana että pystynä. Tähän valitsin kuvan jossa etualan vesilammikossa näkyy heijastuma metsästä.

Elokuu

Koverojärven aarniometsä 19.8. klo.16.33

Juttuuni Koverojärven metsästä kirjoitin: Vuonna 2004 ilmestyi Pohjois-Karjalan vaellusreittiopas. Sen innoittamana olen kierrellyt ympäri maakuntaa. Ensimmäisten kohteiden joukkoon kuului Koverojärven aarniometsä. Reissusta jäi niin upeat muistot, että päätin lähteä katsomaan onko kaksikymmentä vuotta vanhoihin muistijälkiin luottamista.

Selvisin perille vaikka kohteelle neuvovat tienviitat oli käännetty järjestelmällisesti väärään suuntaan. Aarniometsä on yksi komeimmista joissa olen koskaan käynyt. Puut ovat ikivanhoja ja lahopuuta ja liekoja on runsaasti. Valo pääsi tunkeutumaan tiheään metsään vain pieniin laikkuihin. Kosteasta maasta nouseva hento usva täydensi näkymät.

Syyskuu

Luttojoki 19.9. klo. 15.10

Olin edellisen kerran retkeillyt Luttojoen seuduilla yli neljäkymmentä vuotta sitten. Lähdimme samalta kohdalta Raja-Joosepin paikkeilta liikkeelle nytkin, mutta seurailimme tällä kertaa Luttojoen pohjoisrantaa. Polku kulkee aluksi komealla harjulla. Sateisesta syksystä johtuen jouduimme muuttamaan suunnitelmiamme Hirvasjänkältä laskevan puron kohdalla. Siinä oli niin runsaasti vettä, että ylitys tuntui mahdottomalta raskaan kamerarepun kanssa.

Puro osoittautui upeaksi kuvauskohteeksi. Pieni sade korosti luonnon värejä ja kaatuneet kelot loivat erämaisen tunnelman.

Lokakuu

Repokallio 29.10. klo. 13.36.

Olin kävelemässä kotiani lähellä olevalla Repokalliolla harmaana lokakuun päivänä. Tunnelma oli alakuloinen, joten kuvistanikin tuli sellaisia. Minulla on muutamia vakiopaikkoja, joihin usein pysähdyn kuvaamaan. Yksi niistä on tämä metsään johtava pieni polku. Maa oli ruskeiden lehtien peitossa ja sinne tänne osui pieniä valonpilkahduksia. Polun päässä näkyi valoa, toivo paremmasta.

Marraskuu

Soikkelin ikimetsä 9.11. 14.42.

Kävin Soikkelin ikimetsässä ensilumenkävelyllä. Lunta oli vasta nimeksi, ja oli helppo poiketa poluilta metsän siimekseen. Nautin metsän hiljaisuudesta ja vanhojen puiden luomasta tunnelmasta.

Olin jo palaamassa autolle, kun havaitsin syvemmällä metsässä komean puuryhmän jonka juurelle pääsi jostain valoa. Siirtelin jalustalla olevaa kameraani useita kertoja, usein vain muutamia senttejä, löytääkseni oikean kuvakulman.

Joulukuu

Kuhasalo 4.12. klo. 14.07

Ihmisen muisti on toki lyhyt, mutta en muista yhtä runsaslumista joulunaikaa kuin nyt on. Lumitöitä on saanut tehdä päivittäin ja monesti useasti päivässä. Joulukuun alku oli kuitenkin vielä vähäluminen ja pakkaset paukkuivat. Isotkin järvet jäätyivät heti kuun alussa ja tarjosivat luistelijoille ja pilkkijille hyvät olosuhteet.

Kävin muutamia kertoja Kuhasalossa kuvaamassa, mutta en uskaltautunut jäälle. Sitten näin koiranulkoiluttajia kaukana järven selällä ja läksin varovasti kohti lähelle rantaa muodostuneelle jääröykkiölle. Aurinko paistoi lähes horisontista ja ilmassa oli kovasta pakkasesta johtuvaa utua.

Kiertämäjoen ruska

Viimeinen retkiaamu Rytijärven rannalla valkeni sateisena. Vettä tulisi koko päivän, mutta se ei laskenut mielialaamme. Olimme tehneet edellisenä iltana karttaharjoituksia joiden pohjalta päivän kohteeksi valikoitui Kiertämäjoen varsi lähellä Raja-Jooseppia.

Mukaan pakattiin tavallista tukevammat eväät sillä tarkoituksena oli viettää koko valoisa aika Kiertämäjoella. Lähes kaikkina retkipäivinä oli jossain vaiheessa satanut, milloin vettä milloin lunta. Kun neljä päivää aikaisemmin olimme ajaneet Luttojoen rantaan, kiinnitti metsäpalon mustuttama, kymmeniä metrejä pitkä jontka huomiotamme. Hämmästys oli melkoinen, sillä nyt se oli täynnä vettä.

Kartasta olimme illalla päätelleet, että meitä odottaisi kapeahko joki, jossa koskipaikat seuraisivat toisiaan. Näin myös oli. Yli neljäkymmentä vuotta sitten tekemämme vaellus samoille seuduille palautui mieleeni. Juuri tätä joenvartta lähdimme kulkemaan kohti Luirojärveä.

Ruska ei ollut alkuviikosta kummoinenkaan. Ajattelimme, että sateinen kesä ja syksy olivat liuottaneet värit lehdistä. Kiertämäjoen rantamilla näytti kuitenkin toisenlaiselta, erityisesti maaruska oli suorastaan räjähtänyt väreihin. Sateinen sää tietenkin voimisti värejä, mutta olisiko syksyn ensimmäinen pakkasyö toiminut sytytyslankana ruskalle.

Polku noudattelee tiukasti Kiertämäjoen rantoja. Paikoin kuljetaan todellisessa ikimetsässä ja sitten taas märässä suolaaksossa. Vaelluskengillä oli paikoin vaikea selvitä purojen yli, sillä ylitystä helpottamassa oli ainoastaan jonkun aikaisemman kulkijan laittamat liukkaat riukupuut. Kävelysauvoista olisi ollut hyötyä. Onneksi kengät oli huolellisesti kyllästetty ennen matkaa.

Polun varrella tuli taas vastaan hauskoja hahmoja. Erityisen kiinnostava oli metsästä iloisesti kulkijoita tervehtivä tanssija.

Retkikuntamme oli tällä kertaa kaksinkertainen kooltaan. Jakaannuimme heti lähdössä kahteen kohorttiin. Edellä kulkevat ehtisivät sytyttämään nuotion tulentekopaikalle. Valokuvaajat jäivät etsimään komeita kuvakulmia edeten kilometri tunnissa -vauhdilla.

Sade senkuin kiihtyi ja onkin nostettava hattua etujoukoille onnistuneesta nuotion sytytyksestä. Puhelimet toimivat reitin varrella ja saimme nuotiopaikalta viestin: Täällä on älyttömän kaunista.

Nuotiopaikan vieressä kohisi komea koski ja sen rannalla oli pieni värikäs suopainanne. Nuotion lämmössä oli mukava höyrystää vettä sadeviitalta ja paistaa makkaraa. Niin ovat ajat muuttuneet, että makkaran paistaminenkin supistui koko viikon aikana tähän yhteen kertaan.

Evästauon jälkeen ryhmämme jakautui taas kahtia. Valokuvausjaos jäi jälkijoukoksi, kunhan ehtisi ennen pimeää Rytijärvelle. Etenemistä hidasti upea luonto ja ihmeellinen valo. Mietin kuvia ottaessani että näitä värejä ei kukaan kuvaa myöhemmin katsova usko oikeiksi. Maaruskan punainen loisti tummanpunaisena ja osa suonreunan saroista kirkkaan vihreinä. Kun kuvaan vielä mahtuu kuusen oksilla roikkuvat mustat naavat, on lopputulos lähes pelottava.

Rytijärven mökin emäntä totesi viikon alussa mökkiä meille luovuttaessaan että Lapin sää voi muuttua hetkessä. Viidestä päivästä neljänä oli sää ollut varsin pysyvä eli jokseenkin sateinen, mutta nyt aurinko näytti pilkistävän hetkeksi sadepilvien välistä. Tuli kiire etsi sopivaa kohdetta ja asetella kameraa jalustalle. Onneksi kohdalla oli ruskakoivikko ja jalustan kuulapääkin suostui toimimaan kiltisti. Valoa kesti noin minuutin verran.

Olin ihaillut aiemmin viikolla Tsarmitunturin erämaassa aihkien komeita kaarnoja ja niiden voimakkaita värejä. Tällä retkellä Kiertämäjoelle summautui oikeastaan kaikki lapinreissumme kohokohdat, vanhat metsät, komeat kosket ja ruska. Jäi elämään tunne, että tänne on vielä tultava uudestaan.

Ensilumi Pyhä-Nattasella

Aamu valkeni Rytijärvellä aurinkoisena. Yöllä oli ollut pakkasta. Olimme suunnitelleet retkeä Pyhä-Nattaselle, mutta hieman arvelutti tien liukkaus Saariselän tienoilla. Lunta oli siellä ollut peräti kaksikymmentä senttimetriä. Toisaalta lämpötila oli jo kiivennyt plussan puolelle ja aurinkokin lämmitti, joten uskoimme tien olevan sulana.

Tie oli sula, mutta penkoilla oli vielä runsaasti lunta. Käännyimme Vuotsosta Pyhä-Nattaselle johtavalle tielle. En ole varmaan koskaan ajanut niin huonokuntoista tietä. Jopa kaukaisiin marjapaikkoihin vievät, lähes umpeen kasvaneet, metsäautotiet ovat helpommin ajettavia. Syviä monttuja täynnä vettä ja niiden välissä tiestä törröttäviä kiviä. Välillä tuntui, että matka olisi taittunut nopeammin jalkapatikassa. Perille kuitenkin päästiin.

Pyhä-Nattasen huipulle pääsee kahta eri reittiä, toinen lyhyt ja helppo ja toinen pitempi eikä niin helppo. Lähdimme sitä pitempää pitkin, sillä kuulemani mukaan maisemat ovat sieltä paljon upeammat kuin lyhyemmältä reitiltä. Minua oli myös varoitettu loppunousun louhikosta, mutta sitä kautta suuntasimme huipulle.

Alkumatka laavulle saakka on helppoa kangasmaastoa. Välillä mietin olisiko sittenkin pitänyt valita kumisaappaat maastokenkien tilalta, sillä polku oli paikoin märkä. Metsä on polun varrella komeaa, melko iäkästä sekametsää. Ruskan värit näyttivät kirkkaamilta kuin edellisinä päivinä. Voiko yksi pakkasyö muuttaa väriä.

Matkaa parkkipaikalta laavulle on vajaat kaksi kilometriä. Teimme tulet ja söimme eväitä kahvin kera. Olimme taittaneet reitistä vain vajaan neljänneksen, mutta toisaalta ajomatka Rytijärveltä Pyhä-Nattaselle oli kestänyt arvioitua paljon pitempään, kiitos tien surkean kunnon.

Laavun vieritse virtaa Nalijoki, tosin täällä vielä enemmänkin puro kooltaan. Sen veden määrästä ja polun märkyydestä voi päätellä, että syksy on ollut sateinen.

Laavulta kohti tunturin huippua lähdettäessä polku muuttuu kivikkoiseksi kuin varoittaen, mitä edessä on vielä odotettavissa. Metsä muistuttaa vähän Riisitunturin rinteillä olevaa ikimetsää. Kuusten rungot ovat hopeanharmaita ja oksat ulottuvat tiheinä maahan saakka.

Paitsi komeita puita, on nousun varrella myös hienoja jäkäpäällysteisiä kivenjärkäleitä. En tunne jäkäliä yhtä hyvin kuin kukkakasveja, mutta olin tunnistavinani nahkajäkäliä ja karttajäkäliä.

Alun helppo nousu muuttui kerralla suorastaan helvetilliseksi. Edessä oli valtavia järkäleitä jotka olivat kaiken huipuksi lumen peitossa. Edellämme oli kulkenut muutama uskallikko. Heidän jälkiään seuraamalla pystyi sentään päättelemään että joku oli selvinnyt paikkojaan särkemättä kyseistä reittiä pitkin. Vaelluskengät olivat sittenkin oikea valinta.

Nousu olisi kesälläkin ollut vaativa, mutta pelko liukkaista kivistä ja lumen peittämistä onkaloista teki siitä pahemman. Vastaani tuli ensimmäisen, lähes pystysuoran jyrkänteen jälkeen neljä nuorta miestä. Varoittelin heitä edessä olevasta jyrkänteestä. He lohdottivat minua, että edessäni on kaksi vielä pahempaa. Siinä vaiheessa mielessä kävi touhun järkevyys. Jos tuolla jalkansa katkaisisi, olisi ainoa pelastusmahdollisuus helikopteri. Onneksi sitä ei tarvittu. Ankaran ponnistelun jälkeen pääsin kameroineni pahimmat paikat ehjänä ylös. Jalustan kuulapää tosin rikkoutui matkan varrella. Se vaikeutti kuvaamista ja harmitti vallan vietävästi. Illalla mökillä se saatiin onneksi korjattua.

Nousu pitempää ja raskaampaa reittiä pitkin oli kuitenkin kaiken sen tuskan arvoista. Joku on sanonut, että Pyhä-Nattaselta aukeaa Lapin kauneimmat näkymät. Ensilumi vielä korosti tuota maisemaa. En pysty omin sanoin kuvaamaan näkemääni, joten lainaan oman kylän pojan Samuli Paulaharjun tekstiä kirjasta Sompio 1939

Katselen Nattastunturien kaikkein korkeimmalta, jylhältä Pyhälaelta, Lapinmaan suurta aukeaa.

On edessäni valtava kappale kaukaista Lappia, kohta kymmenpeninkulmainen pyörö tuntureita, metsiä ja aapoja. Suuri lapinkorpi, Korpilappi, oma maailmansa, jota kesäpäivä kiertää ylt’ympäri – kattona sininen kumu, korkeampi Nattasten suurta Pyhää.

Jatkan vielä pätkän Paulaharjun lainaamista, niin upeaa on hänen kielensä.

Mutta aivan äärellä, suuren Pyhän ulottuvilla, on Nattasten oma sukukaarto pienestä Pyhänpenikasta alkaen. Sompiojärveä ne kaartavat – nelipäiset Seinätunturit, pysty Terävä-Nattanen sekä yhtä ylpeä pystypää Suku-Nattanen, matala Serrikainen ja kyyryyn painunut Lupukkainen, kaikki Sompion palvojia.

Paljon on maisema Paulaharjun ajoista Sompijärven suuntaan muuttunut. Lokan tekojärvi peitti alleen valtavat aapasuoalueet. Sen täyttö aloitettiin vuonna 1967 ja veden alle jäivät Korvasen, Rieston ja Mutenian kylät.

Pyhä-Nattasen huipulla on kookkaita, usean metrin korkuisia kivipahtoja joita kutsutaan tooreiksi. On helppo kuvitella, että erikoisen muotoiset toorit ovat olleet muinoin pyhiä palvontakohteita. Joku uskalias ulkomaalainen nuorimies hyppäsi toorilta toiselle usean metrin matkan. Mahtoiko teko olla joku nuoruuteen liittyvä riitti. Vai sittenkin sitä parkouria.

Takaisin autolle laskeuduimme lyhyttä reittiä. Alun kivikon jälkeen se oli todellakin helppoa sorastettua polkua pitkin kulkemista, onneksi.

Retki Luttojoen rannalle

Ajomatka Joensuusta Ivaloon on pitkä. Onneksi sää oli hyvä, puolipilvinen ja lämmin. Kun heräsimme aamulla Rytijärven rannalla piileskelevässä majapaikassamme matelivat pilvet puiden latvoissa ja taivaalta tuli tihkusadetta. Pakkasimme runsaat eväät ja sadevaatteet reppuihin ja lähdimme kohti Raja-Jooseppia ja Luttoa.

Ajoimme vahingossa Luton rantaan menevän tienhaaran ohi ja kävimme kääntymässä raja-aseman pihassa. Metsän puolella oli pari miestä mönkijän kanssa metsätöissä. Ei kulunut kuin hetki kun rajavartijoiden auto pyörähti paikalle tarkistamaan mitä väkeä rajan pinnassa liikkuu. Viesti kulkee kiitettävän nopeasti.

Luton rannan parkkialueella oli muutamia autoja, mutta ketään ei näkynyt laavulla eikä poluilla. Lähdimme kulkemaan joen pohjoisrantaa. Polku kulki aluksi harjulla komeassa mäntymetsässä.

Kuvaan mielelläni metsän pieniä yksityiskohtia. Kuviini on tallentunut metsänväkeä menninkäisistä pikkupiruihin asti. Luton poluillakin väkeä oli seuraamassa kulkuamme, mutta tällä kertaa kiinnostavin oli metsänsilmä.

Matkakohteeksi valikoitui Ivalon seutu, sillä yhtenä tärkeänä kriteerinä oli vanhojen metsien ja komeiden aihkien löytyminen alueelta. Ensimmäinen todellinen entti löytyi pieneltä suolta. Se kasvoi yksin uljaana suon reunassa kuin kuningas. Hoviväkikoivut olivat suosiolla jääneet taustalle tekemään kunniaa vanhukselle.

Ensimmäiselle tulentekopaikalle oli lähtöpaikastamme matkaa noin kilometrin verran. Olimme käyttäneet tuohon matkaan lähes kolme tuntia. Syy ryömintävauhtiin oli valokuvauskohteiden runsaus. Kun pääsee uuteen kohteeseen pakkaa kuvaaminen riistäytyä käsistä, vaikka mitään sarjakuvausta lintumiesten tapaan en harrasta.

Metsästä löytyi sateesta huolimatta suhteellisen kuivia kelosta pudonneita oksia polttopuiksi. Nuotion lämmössä oli hyvä nautiskella kahvia ja eväitä ja pohtia retkeilyn ja valokuvaamisen ihanuutta.

Metsä muuttui vankasta männiköstä syksyn heleäksi koivikoksi, kun laskeuduin harjulta alas joen rantaan. Ruskan värit muistuttavat yllättävästi varhaisen kevään värejä. Maaruska ei ollut vielä saanut kirkkaimpia värejään. Puiden runkojen käiväräiset muodot näyttivät kaoottisilta, eli sellaisilta jollaisista pidän.

Luton vesi on kristallinkirkasta kuten tämän jutun artikkelikuvasta voi havaita. Joenpohjan hiekkasärkät näkyvät selvästi syvästäkin vedestä. Sade voimisti rannan puiden ruskavärejä ja niiden heijastukset näyttivät veden pinnalla akvarelleilta.

Hirvasjänkältä laskevassa purossa vesi oli niin korkealla, että päätimme kääntyä takaisin. Puron ylittäminen kaatunutta keloa myöten painavan repun kanssa tuntui liian vaativalta suoritukselta. Emme myöskään olleet keräämässä kilometrejä vaan ihailemassa kauniita maisemia.

Puron ylityspaikalle kuului kaukaa veden kohinaa. Kartasta saattoi päätellä, että purossa on vähän matkan päässä ylävirtaan koskipaikka. Sellainen löytyi ja samalla löytyi myös helpompia ylityspaikkoja. Jäimme kuitenkin vain kuvaamaan upeassa rinteessä solisevaa pientä putousta.

Sateesta huolimatta ensimmäinen kuvauspäivä Lapin turneellamme oli onnistunut. Kävin ensimmäisen kerran Luton rannoilla yli neljäkymmentä vuotta sitten. Maisemat olivat juuri niin kauniita, kuin mitä muistin. Moni asia oli toki muuttunut. Tie Raja-Jooseppiin oli oiottu ja päällystetty.