Mielenmaisemani vuonna 2023

Vuosi sitten kirjoitin:

Täysjärkisyydestäni en tiedä, mutta maailma tuntuu ainakin menneen yhä hullummaksi vuonna 2022. Korona on onneksi muuttunut vaarattomammaksi. Ukrainaan kohdistunut järjetön hyökkäys on sen sijaan osoittanut, että ihmiskunnan typeryys on ehtymätön luonnonvara.

Vuoden 2023 aikana mikään ei tunnu muuttuneen, ainakaan parempaan suuntaan. Sota Ukrainassa jatkuu ja toinen sota on alkanut Gazassa. Koronaan sairastutaan entiseen tapaan. Toivon että tulevaisuus tuo mukanaan muutoksen parempaan.

Valitsin taas vuoden jokaiselta kuukaudelta kuvan johon liittyy jotain mieleenpainunutta, joko näkymän, valaistuksen tai tuntemuksen takia.

Tammikuu

Kalmoniemi 21.1. klo. 17.02.

Kalmoniemi on yksi rakkaimmista kuvauskohteistani. Sen komeat ikihongat ja rantakalliot ovat upea yhdistelmä. Tällä kertaa olin paikalla valokuvaamassa Joensuun kameraraseuralaisten lauantaikävelyllä. Ajankohdan olimme valinneet sellaiseksi, että se mahdollisti sekä iltapäivän että illan valojen kuvaamisen.

Illan pimennyttyä oli mukava kokeilla valomaalausta tuttuihin kohteisiin. Lauantaikävelyiden ideana on nauttia yhdessä luonnosta ja jutella valokuvaamisesta. Toki myös nuotiolla istuminen kuuluu asiaan.

Helmikuu

Töölönlahden puisto 25.2. klo. 17.14.

Kävin katsomassa Kirsi MacKenzien näyttelyn Helsingin Pikku Finlandiassa. Kuvat olivat upeita ja niiden innoittamana läksin kävelemään pitkin Töölönlahden rantaa kiertävää kävelytietä. Ihastelin puiston komeita puita. Aina ei tarvitse mennä kauas kaupungista, että voi päästä luontoon.

Näin jo kaukaa ohuessa hangessa kirmaavien poikien lähestyvän. Jäin odottamaan että he tulisivat lähemmäs ja vielä kuvan kannalta sopiviin paikkoihin. Päivä oli harmaa, mutta poikien värikkäät vaatteet piristivät muuten väritöntä maisemaa. Kotona havaitsin kuvassa olevan liike-epätarkkuuden. Toisaalta juuri tuollaisena koin hetken jolloin painoin kameran laukaisinta.

Maaliskuu

Kuhasalo 13.3. klo. 13.55.

Kuhasalo Joensuun kaupungin kupeessa on säilynyt kuin ihmeen kautta lähes koskemattomana. Osaa alueesta voi pitää lähes ikimetsänä. Sinne on hyvä lähteä tuulettumaan. Vaikka kunnostettuja polkuja tramppaa monenlaista kulkijaa, saa metsän siimeksessä yleensä liikkua yksin.

Tuona maaliskuisena päivänä tuntui olevan jo aavistus keväästä ilmassa. Lumikengät jalassa oli helppo poiketa keskelle vanhaa metsää. Aurinko valaisi puiden latvoja muun metsän jäädessä varjoon. Tuli hyvin kansallisromanttinen tunne jonka halusin vangita kuvaan.

Huhtikuu

Venturi 28.4.. klo. 18.43.

Venturissa sijaitsevan kesämökkimme rantaa en kyllästy koskaan kuvaamaan. Vaikka se on tuttuakin tutumpi, löytyy aina jotain mielenkiintoista. Pihamaa on keväällä täynnä sini- ja valkovuokkoja. Sen jälkeen kotkansiivet nousevat peittämään ne tiheään vihreyteensä.

Pienen lahukan takana oleva niemi näyttää aina erilaiselta sen mukaan mistä suunnasta aurinko paistaa. Kuvaushetkellä valo tuli suoraa sivulta. Edellisen kesän ruovikko loisti kultaisena takana varjossa olevaa rantaa vasten. Taustakaan ei ollut tasaisen valoton vaan puiden välistä pilkotti vielä illan valossa kylpevät koivut.

Toukokuu

Patvinsuo 29.5. klo.17.29.

Toukokuisella retkellä Patvinsuolle voi ihailla kevään edistymistä. Joutsenia ja hanhia näkee Teretin lintutornista melko varmasti joka vuosi, mutta esimerkiksi suokukkoja harvemmin. Muistan miten ensimmäisillä keväretkillä kolmisenkymmentä vuotta sitten niitä näki tornista kerralla kymmeniä.

Retken tunnelmia kuvasin toukokuussa näin: Pysähdyin kuvaamaan valon ja varjon vaihtelua suolla. Takana näkyvä Pieni-Suihko kylpi keväisen vihreänä valossa ja edessä oleva suosaari oli vielä varjossa. Piti kiirettä että sain tuon tilanteen kuvattua. Siinä hötäkässä astuin pitkokselta märkään ja upottavaan suohon. Onneksi jalassa oli ne pitkävartiset ja hyvin hoidetut vaelluskengät.

Kesäkuu

Noitatunturi 10.6. klo. 13.26.

Nousu Noitatunturille oli hikinen ja vaativa. Polku hävisi paikoin rakkakivikkoon, jota tuntui jatkuvan jyrkkänä silmänkantamattomiin. Tuolloin ajattelin, että tästä reitti ei enää hankalammaksi voi muuttua. Syksyllä Pyhä-Nattasella kohtasin vielä Noitatunturinkin rakan voittajan. Tosin siellä vaikeuskerrointa lisäsi juuri satanut lumi. Kuvakertomuksen avauskuva on tuolta retkeltä.

Heinäkuu

Venturi 31.7. klo. 19.43.

Olin menossa hakemaan koivunoksia saunaan kun näin poikkeksellisen komean valoilmiön tiellä. Vettä oli satanut roimasti koko päivän, mutta muutama hetki aiemmin aurinko oli alkanut paistaa pilvien välistä. Lämpö nosti paksun höyrypilven märästä maasta ja koska ilma oli tyyni, jäi usva paikoilleen. Naapuri oli harventanut rannan puita kesän aikana, joten aurinko pääsi valaisemaan tietä tuolta pieneltä alalta.

Kameraa ei tietenkään ollut mukana joten jouduin juoksemaan mökille sitä ja jalustaa hakemaan. Koko ajan sai pelätä että aurinko menisi pilveen. Ehdin ottaa muutaman kuvan sekä vaakana että pystynä. Tähän valitsin kuvan jossa etualan vesilammikossa näkyy heijastuma metsästä.

Elokuu

Koverojärven aarniometsä 19.8. klo.16.33

Juttuuni Koverojärven metsästä kirjoitin: Vuonna 2004 ilmestyi Pohjois-Karjalan vaellusreittiopas. Sen innoittamana olen kierrellyt ympäri maakuntaa. Ensimmäisten kohteiden joukkoon kuului Koverojärven aarniometsä. Reissusta jäi niin upeat muistot, että päätin lähteä katsomaan onko kaksikymmentä vuotta vanhoihin muistijälkiin luottamista.

Selvisin perille vaikka kohteelle neuvovat tienviitat oli käännetty järjestelmällisesti väärään suuntaan. Aarniometsä on yksi komeimmista joissa olen koskaan käynyt. Puut ovat ikivanhoja ja lahopuuta ja liekoja on runsaasti. Valo pääsi tunkeutumaan tiheään metsään vain pieniin laikkuihin. Kosteasta maasta nouseva hento usva täydensi näkymät.

Syyskuu

Luttojoki 19.9. klo. 15.10

Olin edellisen kerran retkeillyt Luttojoen seuduilla yli neljäkymmentä vuotta sitten. Lähdimme samalta kohdalta Raja-Joosepin paikkeilta liikkeelle nytkin, mutta seurailimme tällä kertaa Luttojoen pohjoisrantaa. Polku kulkee aluksi komealla harjulla. Sateisesta syksystä johtuen jouduimme muuttamaan suunnitelmiamme Hirvasjänkältä laskevan puron kohdalla. Siinä oli niin runsaasti vettä, että ylitys tuntui mahdottomalta raskaan kamerarepun kanssa.

Puro osoittautui upeaksi kuvauskohteeksi. Pieni sade korosti luonnon värejä ja kaatuneet kelot loivat erämaisen tunnelman.

Lokakuu

Repokallio 29.10. klo. 13.36.

Olin kävelemässä kotiani lähellä olevalla Repokalliolla harmaana lokakuun päivänä. Tunnelma oli alakuloinen, joten kuvistanikin tuli sellaisia. Minulla on muutamia vakiopaikkoja, joihin usein pysähdyn kuvaamaan. Yksi niistä on tämä metsään johtava pieni polku. Maa oli ruskeiden lehtien peitossa ja sinne tänne osui pieniä valonpilkahduksia. Polun päässä näkyi valoa, toivo paremmasta.

Marraskuu

Soikkelin ikimetsä 9.11. 14.42.

Kävin Soikkelin ikimetsässä ensilumenkävelyllä. Lunta oli vasta nimeksi, ja oli helppo poiketa poluilta metsän siimekseen. Nautin metsän hiljaisuudesta ja vanhojen puiden luomasta tunnelmasta.

Olin jo palaamassa autolle, kun havaitsin syvemmällä metsässä komean puuryhmän jonka juurelle pääsi jostain valoa. Siirtelin jalustalla olevaa kameraani useita kertoja, usein vain muutamia senttejä, löytääkseni oikean kuvakulman.

Joulukuu

Kuhasalo 4.12. klo. 14.07

Ihmisen muisti on toki lyhyt, mutta en muista yhtä runsaslumista joulunaikaa kuin nyt on. Lumitöitä on saanut tehdä päivittäin ja monesti useasti päivässä. Joulukuun alku oli kuitenkin vielä vähäluminen ja pakkaset paukkuivat. Isotkin järvet jäätyivät heti kuun alussa ja tarjosivat luistelijoille ja pilkkijille hyvät olosuhteet.

Kävin muutamia kertoja Kuhasalossa kuvaamassa, mutta en uskaltautunut jäälle. Sitten näin koiranulkoiluttajia kaukana järven selällä ja läksin varovasti kohti lähelle rantaa muodostuneelle jääröykkiölle. Aurinko paistoi lähes horisontista ja ilmassa oli kovasta pakkasesta johtuvaa utua.

Pikku-Luoston ikimetsä

Sää oli muuttunut radikaalisti Lapinturneemme kestäessä. Ensimmäisinä päivinä jaloissa oli pitkälahkeiset merinokalsarit vaellushousujen alla. Nyt viimeisenä päivänä lämpötila oli päivällä yli kaksikymmentä astetta, joten kalsarit jo nurkkaan saada jäi, kuten Lasse M. muistaakseni lauloi.

Noitatunturin valloitus oli melko vaativa ponnistus, ja päätimme ottaa viimeisen päivän Pyhä-Luoston kansallispuistossa vähän kevyemmin. Illan vierailu Pyhänkasteenlammelle jätti mieleen kysymyksen, miltä täällä näyttäisi aamun valossa. Niinpä laskeuduimme alas Isokuruun ne kaksisataa porrasta. Hyvä palautusharjoitus edelliselle päivälle.

Lampi ja putous näyttivät hyvin erilaisilta nyt aamulla. Lampi tyyntyi lähes peiliksi kunhan maltoin odottaa tarpeeksi kauan. Heijastukset jylhästä kivikkorannasta olivat upeat. Palasimme aamutuorepuurot syötyämme mökille. Liikkuminen kurussa on nykyisin todella helppoa, kiitos uusien ”pitkosten”.

Aikaa oli vielä melkein koko päivä, joten ehtisimme tehdä vielä kunnon retken. Lampivaaran tienoilla olisi hienoa vanhaa metsää, joten ajoimme Luostolle. Auton jätimme Ukko-Luoston parkkipaikalle. Ajattelimme kiertää Pikku-Luoston lenkin. Perinteiseen tapaan meillä oli täälläkin ongelmia löytää polun pää. Alkuun päästyämme polkua oli kuitenkin helppo seurata kartan avulla. Metsä osoittautui vanhaksi ja monilajiseksi. Oli vanhoja mäntyjä ja kuusia, mutta myös koivuja ja haapoja.

Ylhäällä tunturista olevista ikimetsistä tämä metsä poikkeaa siinä, että täällä kasvaa runsaasti naavaisia vanhoja kuusia. Myös keloutuneita kuusia oli runsaasti. Puut ovat täällä myös huomattavasti pidempiä kuin tunturissa.

Saimme kulkea päivän retken omassa yksinäisyydessämme sillä ainoatakaan kulkijaa emme nähneet koko päivänä. Lampivaaran kaivoksen kohdalla päätimme palata Pikku-Luoston yli kulkevaa reittiä pitkin.

Polun varrella kasvoi täälläkin komeita aihkeja ja kapeita kynttiläkuusia. Yksi kelo kiinnitti mielenkiintoisilla muodoilla huomioni. Polusta kelon juurelle saattoi päätellä, että se oli kiinnostanut monia muitakin.

Oli yllätys, miten maisemat muuttuivat nopeasti vahvasti puustoisesta ikimetsästä lähes puuttomaan rakkaan. Kulkeminen kivikossa sujui kuitenkin paljon helpommin täällä kuin Noitatunturilla. Olimmeko jo tottuneet kivillä hyppimiseen, vai oliko polku kuitenkin hiukan paremmin hahmotettavissa kivien lomassa. Toki nousuakin oli huomattavasti vähemmän.

Tuurimme sään suhteen kesti loppuun saakka. Valo muuttui upeaksi, kun kiipesimme tunturin laelle. Saimme ihailla kevään heleää vihreyttä kolmanteen kertaan. Ensimmäinen kevät koitti Joensuussa, toinen Patvinsuolla ja kolmas täällä Luostolla.

Koko Lapin retkemme aikana emme joutuneet kärsimään hyttysten tai mäkärien hyökkäyksistä. Ruokatauolla muutama hyttynen kävi tunnustelemassa kädelläni, mutta tehokas ilmatorjunta sai niiden mielen muuttumaan.

Retkipäivien lämpötilat olivat mitä parhaat. Alkupäivien kylmässä säässä oli hyvä kulkea, kun vaatetta oli riittävästi. Viimeisen päivän lämpimässä säässä riitti lyhythihainen paita. Vettä kului paljon. Muutama aste lisää ja kulkeminen olisi muuttunut raskaaksi.

Noitatunturin valloitus

Pyhä-Luoston kansallispuiston kesäreittioppaassa todetaan seuraavaa: Noitatunturin valloitus (14,5 km) on haastava, mutta palkitseva reitti. Reitti on luokiteltu vaikeaksi, maasto on vaativaa juurakoiden ja rakkakivikoiden takia. Mitenköhän 70+ tulisi selviämään moisesta.

Alkumatka sujui tuttua reittiä pitkin kevyesti. Mauri-myrskyn vuonna 1982 kaatamat puut makaavat nyt komeina liekopuina. Polku muuttuu radikaalisti kun se lähtee kohti Oravalampea. Juurakoita ja kivikoita riittää koko matkalle. Etenemisnopeus laski ryömimistasolle, vaikka kuvaaminen ei ollut hidasteena.

Oravalammen laavulla meitä odotti kaksi syömäpuuhissa olevaa leidiä. Makkaranpaistonuotio muistutti lähinnä juhannuskokkoa. Lammen ympäristö poikkesi alkumatkan karuista metsistä ollen lähes lehtomaisia. Kosteassa metsässä kasvoi mahtavan suuria kuusia.

Nousu Noitatunturille oli juuri sellainen kuin kesäreittioppaassa luvataan. Polku hävisi paikoin tyystin rakkakivikkoon, jota tuntui jatkuvan jyrkkänä silmänkantamattomiin. Monia kivikoita on tullut ylitettyä, mutta tämä vei voiton haastavuudessa. Jos olet kiivennyt Pirunkurun, niin olet saanut aavistuksen tästä noususta.

Maisemat olivat kuitenkin huikaisevan kauniit. Se korvasi kiipeämisen hankaluuden kirkkaasti. Tuli tunne että tämä kannatti oikeasti kokea.

Tunturin alapuoliset metsät ja suot kylpivät upeassa valossa. Tunturissa kasvavat tuulen ja pakkasen armoilla sinnittelevät männyt ja koivut ovat luonteikkaita.

Söimme hyvin ansaitsemamme eväät tunturin huipulla. Vaikka rakka jatkui vielä matkalla alas huipulta, oli pahin kuitenkin ohi. Polku oli huomattavasti loivempi ja helpommin maastosta erottuva. Löysin yllättäen jo kukassa olevaa sielikköä. Pienen kokonsa vuoksi ainoa tapa saada kuvia siitä, on heittäytyä maahan
makaamaan. Kuvasin keskittyneenä, enkä havainnut paikalle saapunutta seuruetta. Ulkomaalaiset kulkijat eivät ihmetelleet kukkia vaan maassa rötköttävää aikuista miestä. Ottivat kuulemma jopa kuvia tästä oudosta tilanteesta.

Matka jatkui Noitatunturilta Kuorinkikurulle, jossa oli vielä runsaasti lunta. Kurun alkupäässä on kaunis nimetön lampi.

Mitä lähemmäs Karhunjuomalampea tulimme sitä paremmaksi polku muuttui. Karhunjuomalammella oli runsaasti väkeä. Paikka on polkupyöräreitin varrella, joten sinne pääsee kohtuullisen nopeasti Pyhän keskustasta.

Näkymä Uhriharjulta Karhukuruun on vaikuttava. Pystysuoran pudotuksen alla on suo, joka oli vielä talven jäljeltä voimakkaan kellanruskea. Voi hyvin kuvitella miksi juuri tämä paikka on muinoin valikoitunut palvospaikaksi.

Laskeutuminen Pyhänkasteenlammelle oli yllättävän kevyttä uusia portaita pitkin. Maisemat ovat koko matkalla vaikuttavan jylhät.

Pyhänkasteenlammen jyrkänteeltä syöksyy alas 17 metrinen putous. Vettä siinä on melko vähän, mutta
suuri putouskorkeus ja upea ympäristö tekevät siitä ainutlaatuisen. Maisemaa ikuistamaan tuli toinenkin valokuvaaja. Oli mukava seurata vierestä, miten muuttuvat olosuhteet saivat hänet perumaan lähdön nukkumaan ja palaamaan maiseman äärelle.

Kahdensadan askeleen jyrkät portaatkaan Isokurun päässä eivät saaneet puristettua meiltä viimeisiä mehuja. Selvisimme hyvin Noitatunturin kierroksesta.

Luoston ikimetsä

Toinen retkipäivä oli omistettu vanhoille puille. Olin selvittänyt jo kotona parhaiden ikimetsien sijainnit. Kävin luontokeskus Naavassa vielä varmistamassa minne kannattaa lähteä. Sain hyvät vinkit ja niiden perusteella huristelimme Luostolle.

Reitit on täällä opastettu kiitettävästi, kunhan ensin löydät niiden lähtöpisteet. Pääsimme polulle. Olin toki katsonut reitin etukäteen, mutta korkeuskäyrät olivat jääneet huomaamatta. Välillä piti harkita nelivedon päälle kytkemistä, sillä polun nousukulma tuntui lähentelevän 45 astetta. Metsä polun varrella oli kaunista ja maisemat komeita.

Yhtäkkiä polun päässä näkyi outo ilmestys, Luoston uusi maisematupa. Ovi oli munalukolla sinetöity, mutta varmaan sieltä on mukava revontulia talvella tiirailla. Kurkimme ikkunasta, ja olimme näkevinämme sisällä kaukoputkia. Se selittää lukituksen.

Maisematuvalle asti polku muistutti lähinnä kapeaa soratietä. Siitä eteenpäin näki, että kulkijoita on vähän. Kapea polku johti kohti taivaallista metsää. Olen käynyt monissa upeissa ikimetsissä, kuten Sallan Aihkipetsissä ja Kuusamon Närängänvaarassa. Tämä metsä kiilaa itsensä kärkiviisikkoon.

Tunturin ikimetsä on melko harva. Vanhoja aihkeja ympäröi maahan sortuneet liekopuut. Kuvattavaa ja tietenkin ihailtavaa on niin paljon, että hermosolujen synapsit ja kameran kenno ovat tukkeutua. Laskeuduimme rinnettä kohti Pyhälatva-aapaa. Olin toivonut, että lähellä suota löytyisi vanhaa kuusikkoa. Sitä ei löytynyt, joten palasimme takaisin kohti Ukko-Luostoa.

Kahvittelimme polun sivussa. Paksu liekopuu tarjosi mukavan istuimen. Polulta lähti meitä kohti mies, ainoa reitillä kohtaamamme henkilö. Olimmeko tehneet jotain kiellettyä. Ei sentään, sillä hän kysyi sujuvalla englannin kielellä olimmeko nähneet lintuja, erityisesti sinirintaa. Emme olleet. Toivottelimme toisillemme mukavaa päivänjatkoa. Välineistä ei hänellä kuvaaminen jäisi kiinni, sillä kameran rungossa roikkui varsinainen perunatömppä.

Paluumatkalla tuli kuvattua kymmeniä upeita aihkeja ja liekopuita. Sainkin kommentin, että eikö nuo kaikki ole jo kertaalleen kuvattu.

Tulipahan otettua myös ensimmäinen voimauttava valokuva. Liekopuun latva muodosti kuin suojaavan katon siellä köllivän turvaksi.

Pyhä-Luoston kansallispuisto, Tunturiaavan luontopolku

Suot ja vanhat metsät ovat mieluisimpia retki- ja valokuvauskohteitani. Pyhä-Luoston kansallispuistossa löytyy niitä molempia ja bonuksena vielä tuntureita ja kuruja. Kahdeksan tunnin ajomatkan jälkeen olimme vielä niin hyvässä iskussa, että lähdimme iltaretkelle Tunturiaavalle.

Majapaikkamme oli sopivasti luontopolun varressa. Alkumatka Tunturiaavalle on aika yksitoikkoista leveää sorastettua polkua. Toisaalta sitä pitkin myös liikuntarajoitteiset pääsevät suolle. Metsä polun varrella on muutamia puuvanhuksia lukuun ottamatta melko nuorta. Retken ensimmäiset kuvat ovat
yleensä huonoja, joten otin ne alta pois. Kameraa jalustalle asetellessani kuulin tuon tutuksi käyneen kysymyksen, onko siellä joku harvinainen lintu. Hannu Hautalan ja muiden konkareiden työt ovat määritelleet ihmisten käsitykset luonnon kuvaamisesta pääasiassa lintujen kuvaamiseksi.

Mitä lähemmäs Tunturiaapa tuli, sitä paremmiksi maisemat muuttuivat. Polun oikealla puolella pilkotti komea kivirakka. Valokin muuttui sävykkääksi ja tunsin saavani ne ensimmäiset kunnon valokuvat joissa hetken tunnelma tuli esiin.

Putkahtaminen vanhasta metsästä Tunturiaavalle oli sykähdyttävää. Olen kiertänyt ikäni soita, mutta pohjoisen aapasuot ovat jääneet niihin kertoihin, kun kolmisenkymmentä vuota sitten kiersin Oulun yliopiston kasvikartoittajien kanssa Savukosken lettoja. Olin silloin kiinnostunut enemmän kämmeköistä kuin maisemista.

Tunturiaapa on neva, joten se poikkeaa letosta myös ravinteisuutensa perusteella. Ilmeisesti näillä seuduilla on kuitenkin myös lettoja, sillä kansallispuiston alueella tiedän kasvavan sekä puna- että lapinkämmekkää.

Emme päässeet lintutorniin ihailemaan maisemia, sillä kiipeäminen sinne oli kielletty. Rappuset olivat hiukan lahonneet reunoistaan ja metsähallitus haluaa pelata varman päälle.

Lähdimme kiertämään suota kohti Isokurun suuta. Pitkokset olivat täälläkin paikoin heikossa kunnossa ja polku vähän käytetty. Monet kulkevat mieluummin lähes tiemäisiksi muuttuneita reittejä pitkin.

Valo muuttui suorastaan taivaalliseksi. Kuvasin suota ja sen taustalla näkyviä tuntureita lähes vastavaloon. Harvoin pääsee nauttimaan moisesta valosta.

Ennen poistumista Tunturiaavalta pysähdyimme ihailemaan komeita kynttiläkuusia ja niiden takana näkyvää Noitatunturia. Muutaman päivän päästä lähtisimme yrittämään sen valloitusta. Näin kaukaakin katsottuna se näytti vaativalta vastustajalta.

Paluumatkalla majapaikkaan kuljimme Isokuruun johtavan polunhaaran ohi. Kunto oli vielä kohillaan ja kellokin vähän joten poikkesimme kuruun vievälle polulle. Pieni kurkkaus ennen varsinaista tutustumista tähän maineikkaaseen nähtävyyteen olisi paikallaan.

Kuruun johtaa hiljattain rakennettu leveä puinen väylä. Pienet lammet reunustavat reittiä. Tuuli ei päässyt rikkomaan lampien pintaa. Puut ja louhikot heijastuivat komeasti tyynestä vedenkalvosta.

Polun varrella tuli nähtyä monia merkillisiä kivilaatuja. Löysin esimerkiksi muinaisen meren pohjalla syntyneitä aallonmerkkikiviä. Samanlaisia on myös Kolin kansallispuistossa. Vierailu seuraavana päivänä luontokeskus Naavassa paljasti, että Pyhä-Luoston alue on kuuluisa monipuolisesta geologiastaan.

Myös isot kallioseinät näyttivät erikoisilta. Kun lähdimme pois Isokurusta oli jo ilta ja aurinko paistoi matalammalta. Kurun juhlallisesta tunnelmasta johtuen omat aistinikin olivat herkkinä. Olin näkevinäni polulla kulkevia ihmisiä vartioivan peikon hahmon pienen lammen rannalla.