Suomunjärvellä illan valoista yön sineen

Lähes kaksikymmentä vuotta sitten olin yöretkellä Patvisuolla kollegani Petrin ja parinkymmenen opiskelijan kanssa. Yövyimme teltoissa Kaunisniemessä. Nuoriso jäi turinoimaan ja paistamaan makkaraa tulentekopaikalle. Lähdimme Petrin kanssa tutkimaan Kaunisniemen ympäristöä. Metsä on pääosin nuorta, mutta siellä täällä on komeita aihkipetäjiä. Yllätys oli melkoinen, kun yhden kyljestä näkyi selvä vuosiluku ja nimikirjaimet. Olimme löytäneet karsikkopetäjän.

Oiva Potinkaran kirjasta Suomun suurilta saloilta (Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja Sarja A No 12, Vantaa 1997) löysin tietoa Suomun karsikkopetäjistä. Merkinnät ovat eräänlaisia kansanomaisia päivä- tai muistikirjoja. Usein puihin kaiverrettiin myös vainajan nimikirjaimet ja syntymä- tai kuolinvuosi. Uskomuksien mukaan vainaja yrittäessään palata kotiin kummittelemaan, tuosta merkinnästä huomasi olevansa kuollut ja kääntyi takaisin lepopaikalleen. Kun karsikkopuun tuli olla jo kaiverrushetkellä vanha ja honkiintunut, on tälläinen puu siis useimmiten 300 – 400 vuoden ikäinen.

Sen retken jälkeen en puuta ole nähnyt. En yleensä suunnittele kuvausretkiäni kovin tarkkaan etukäteen, mutta nyt päätin etsiä Suomun karsikkopuun. Lähdin rannasta haravoimaan nuotiopaikan ja saunan välistä metsikköä. Ihan helposti puu ei löytynyt, mutta etsiminen kannatti. Komean kelon kyljessä näkyi selvästi merkinnät HW 1894. Tunne oli uskomaton, lähes 130 vuotta sitten joku oli kaivertanut nimikirjaimet ja vuosiluvun petäjän kylkeen. Kyseinen henkilö on Potinkaran mukaan saattanut olla Henrik Wallius.

Jatkoin matkaa karsikkopuulta kohti Lapinniemeä Suomun rantoja pitkin. Olin selvittänyt auringon laskuajan ja -suunnan etukäteen. Niiden mukaan valo tulisi Lapinsaaren rantametsään juuri oikeasta suunnasta auringon laskiessa.

Sihvonlammesta Suomuun laskevan puron varsi oli saamassa jo aavistuksen syksyn väreistä. Monesti olen tuotakin näkymää kuvannut, mutta aina se näyttää uudenlaiselta. Tuulettomassa säässä puron pinta oli täydellinen peili reunan metsälle.

Koukkasin puron jälkeen kohti Kuikkaniemeä. Sää oli kulkemiseen ja kuvaamisen juuri oikeanlainen, noin kaksikymmentä astetta ja puolipilvinen. Kuikkaniemen hiekkarannat tuovat mieleeni syystä tai toisesta viisikymmentäluvun. Aika tuntuu pysähtyneen ja jättäneen nuo rannat rauhaan metsänhoidollisilta toimenpiteiltä.

Jätin väliin käynnin Kuikkaniemen kalasaunalla ja oikaisin kannaksen yli pohjoisrannan komealle hiekkarannalle. Vesi näytti olevan järvessä melko matalalla. Järveen ulottuva kaislavyö oli kauniisti iltavalossa ja taustan metsä varjossa. Olen monesti miettinyt, miksi kannan useita objektiiveja repussa vaikka lopulta käytän korkeintaan kahta. Varsinkin raskaan kolmesataamillisen kantaminen on mietityttänyt. Nyt sille oli käyttöä.

Maisema näyttää kolmesataamillisen objektiivin läpi erilaiselta kuin laajakulman kautta. Tele ikäänkuin pakkaa maiseman tiivimmäksi ja samalla pienentää terävyysaluetta. Ajattelin kokeilla tätä vaikutusta pienen lammen rannan tuttuun petäjään jota olin aiemmin kuvannut lähietäisyydeltä laajakulmalla. Kiersin suolla rompien lammen toiselle puolelle, jolloin takana näkyvä Suomun ranta toi kuvaan kauniin hieman epätarkan valoläikän.

Zoomobjektiivilla kuvaaminen on helppoa sillä sommittelua pystyy muuttamaan polttovälirengasta kääntämällä. Kiinteäpolttovälinen pitkä tele on toista maata. Joudut kävelemään paikasta toiseen sopivaa kuvakulmaa etsiessäsi. Onneksi hiekkarantaa oli paljaana kymmeniä metrejä.

Järven ylle kaatunut mänty ja sen ttausta olivat sopivasti valossa samoin kuin rannan kaislat. Tuon kaiken samaan kuvaan saaminen vaati useita jalustan siirtoja.

Rannan valojen kuvaaminen vei mukanaan ja unohdin ajan kulun täysin. Huomasin auringon olevan jo laskemassa ja Lapinniemeen oli vielä melkoisesti matkaa. Siitä huolimatta innostuin kuvaamaan kelon kyljessä näkemiäni kissan kasvoja. Ihme juttu miten metsässä kulkiessani näen puissa milloin ihmiskasvoja, milloin eläimiä ja joskus jopa piruja.

Lapinniemen polulla näin, miten laskeva aurinko valaisi upeasti Lapinsaaren rannat. Juuri tuotahan olin alunperin tullut kuvaamaan. Minuutti ennen tulentekopaikalle ryntäämistäni aurinko meni pilveen. Nuotiolla istui isä ja poika joille purin tuntojani myöhästyessäni auringonlaskusta. He hymyilivät hämmentyneesti. Kävi ilmi, että he eivät olleet ymmärtäneet sanaakaan purkauksestani, olivat saksalaisia.

Jätin kameran jalustalle suunnattuna varmuudeksi kohti laskevaa aurinkoa. Eväät maistuivat, vaikka vähän harmittikin. Aurinko ei hylännyt minua kokonaan, vaan pilkahti pieneksi hetkeksi juuri ennen katoamista metsänrannan taa.

Mietin evästelyä lopetellessani kotiin lähtöä. Toisaalta voisin käydä Lehtosaarten takana nauttimassa sinisestä hetkestä. Jälkimmäinen vaihtoehto voitti, onneksi. Taivaalle ilmestyi kuin tyhjästä pilviä, joita aurinko värjäsi. Tulin tutulle kuvauspaikalle eri suunnasta kuin normaalisti ja kuvistakin tuli erilaisia.

Sininen hetki oli nimensä veroinen. Taivaalla näkyvä erikoinen pilvimuodostelma täydensi näkymän. Antoisan retken jälkeen oli mukava lähteä kavelemään kohti Kaunisniemeä. Sain liikkua poluilla yksin, vaikka niin Kaunisniemessä kuin Lapinniemessä oli useita telttakuntia. Taisivat olla jo vaeltamisen jäljiltä unten mailla.

Lämpötila laski nopeasti kävellessäni. Ajattelin, että suolla saattaisi hyvässä lykyllä olla usvaa. Tieltä näkyy Surkansuolle ja siellähän sitä usvaa oli.