Hyöteikönsuon pitkoksilta Närängänvaaran ikimetsään

Hossasta on lyhyt matka Närängänvaaran ikimetsään jonka olin sijoittanut retkiohjelmaamme. Sopivasti ennen matkan alkua postilaatikkoon kolahti uusin Latu & polku -lehti. Siinä oli mainio artikkeli ”Kainuun ja Koillismaan aarteet”. Jouni Laaksonen kirjoittaa ”Kuitenkin vielä mahtavampi elämys on aloittaa retki Hyöteikön parkkipaikalta.” Artikkelin mukaan siellä olisi keloja, liekopuita ja kilpikaarnaa. Parempaa suositusta on vaikea keksiä, joten lähdimme tutkimaan Hyöteikön ihmeitä.

Hyöteikön parkkipaikalle ajetaan melko pitkä matka kapeaa metsäautotietä pitkin. Polun pää löytyy helposti ja pian se puikahtaa suon keskellä olevalle särkälle. Täältä löytyy juuri sitä mitä lehtijutussa luvattiin.

Särkältä polku jatkuu Hyöteikönsuon pitkoksille. Neljän kilometrin päässä oleva Närängänvaara näkyy komeana vähäpuustoisen aapasuon takana. Suunnilleen pitkosten puolivälissä olevalle lintulavalle on pääsy estetty narulla sillä yksi lavan lattialankuista on poikki. Jäimme hetkeksi istumaan lavan portaille ja ottamaan hörpyt vettä.

Suon pitkospuut olivat hyvässä kunnossa ja melko uudet, mutta ennen Suojoen sillalle saapumista ne olivat kallistuneet. Ylitys vaati tasapainoilua. Pitkoksilta putoaminen olisi johtanut kunnon kastumiseen sillä suo oli tältä kohtaa todella märkä.

Närängänvaaran huipulle johtaa sorastettu, paikoin melko jyrkkä polku. Vuokratuvan pihamaa oli puhkeamassa kukkamereksi. Voi vain kuvitella miltä siellä näyttää viikon kuluttua.

Tapasimme pihapiirissä viitasaarelaisen pariskunnan. Oli mukava vaihtaa kuulumisia ja ihastella näkymiä. Mikä hämmästyttävintä, kummatkin olivat Pentax -kuvaajia!

Vaikka päivä oli aurinkoinen ja tuulinen niin jostain pihapiiriin oli ilmestynyt melkoisesti mäkäriä.

Jatkoimme vuokratuvalta kohti Kirkkokalliota. Polku kulkee vanhassa kuusimetsässä. Kauemmaksi jäävällä kalliolla on myös vanhoja aihkeja ja keloja. Mäkäriä ja hyttysiä hämyisässä metsässä oli vielä enemmän kuin avoimessa pihapiirissä.

Yhdeksänsylenkalliolta avautuu upea maisema. Valo sattui olemaan paras mahdollinen kuvaamiseen eikä tarvinnut pitää edes hoppua. Suolla näkyy hienosti pitkokset, joita pitkin tulimme Närängälle ja joita kohta myös lähtisimme paarustamaan kohti autoa.

Kun tarkkaan katsoo kuvaa, voi nähdä myös lintulavan, jonka portailla huilasimme tulomatkalla.

Oli onnekas sattuma, että lähdimme Hyöteikösuon kautta Närängänvaaralle emmekä lyhintä reittiä vaaran alla olevalta parkkipaikalta. Retkeen oli kulunut koko päivä ja valon suunta särkällä oli tietenkin muuttunut. Valokuvaaminen oli nyt huomattavasti antoisampaa kuin aamulla.

Palaan syksyllä kuvaamaan näitä maisemia ja toivottavasti ruska on silloin parhaimmillaan.

Hossan Värikallion kaarros

Hossan kansallispuiston tunnuksena on Värikallion yli 4000 vuotta vanhat kalliomaalaukset. Kävin kuusi vuotta sitten ensimmäistä kertaa Värikalliolla ja oli itsestään selvää että halusin nähdä nuo muinaisten ihmisten jättämät viestit uudestaan. Kuvista voi tunnistaa ihmis- ja eläinhahmoja. Tutkijat ovat päätelleet kuvien kertovan kalastuksesta, metsästyksestä ja kivikautisten ihmisten maailmankatsomuksesta. On helppo kuvitella, että juuri täällä metsästäjät ajoivat peuroja jyrkänteeltä kuolemaan.

Lähdimme Lihapyörteeltä kiertämään rengasreittiä vastapäivään. Vaikka olin kulkenut reitin aiemmin, en muistanut miten komeaa vanhaa metsää polun varrella on.

Polku seurailee Somerjoen rantaa, kuitenkin niin kaukana siitä että virran läheisyyden voi aistia ainoastaan heikosti kuuluvana Somerkosken kuohuna.

Metsän mustikanvarpumatto oli niin vihreä, että oli aina välillä verrattava kameran kennolle tallentunutta kuvaa todellisuuteen. Jos mustikka säästyy kylmältä ja rankoilta raekuuroilta voi kuukauden päästä olla metsä sinisenään marjoja.

Kaarroksen aluksi kuljetaan pääosin kuusimetsässä. Tunnelma on satumainen sillä kuusten oksat ovat paikoin paksun naavapeitteen alla.

Pohdimme kävellessämme kummassa on mukavempi kulkea, mänty- vai kuusimetsässä. Mäntymetsä on valoisa ja yleensä helppokulkuinen. Kuusimetsä taas hämyisä, tiivis ja usein hankalampi kulkea. Hyttysiä on kuusimetsässä taatusti enemmän. Siitä huolimatta valitsimme kumpikin mieluisemmaksi kuusimetsän.

Meillä oli mukana hyvät eväät ja runsaasti vettä. Veden loppuminen ei Värikallion kaarroksella olisi suuri ongelma sillä polun varressa on kirkasvetinen lähde.

Juuri ennen Ala-Ölkyn laavulle saapumista ylitetään alkukesällä todella märkä suo. Siitä ei ilman pitkoksia olisi mitään mahdollisuutta päästä yli. Yritin etsiä kartasta mistä vesi suolle tulee, mutta ainakaan puroja sinne ei johda. Voisiko tuo olla vielä sulamisvesien seurausta.

Ala-Ölkyn laavulla törmäsimme tuttuihin. Muikkupurolla näkemämme kaksikko oli pysähtynyt tauolle. Poika uitti taas kaarnalaivoja. On hauska sattuma, että tyhjillä poluilla vastaan tuli juuri ne ainoat henkilöt jotka näimme edellisenä päivänä. Ei todellekaan tarvinnut kulkea ruuhkassa maisemia ihaillessa.

Oranssina loistavaa männyn siitepölyä kellui hitaasti virtaavan veden pinnalla. Aurinkokin pilkahti taas pilvien takaa.

Polku Ala-Ölkyn laavulta Värikallion keittokatokselle kulkee jyrkänteen reunalla. Näkymät antavat aavistuksen siitä mitä on odotettavissa. Vastarannan kuuset heijastuivat lähes tyyneen tummaan veteen. Muistelin ottaneeni silloin kuusi vuotta sitten kuvan suunnilleen samoilta jalansijoilta.

Ennen Värikallion keittokatokselle tuloa on upea hetteikkö. Taas sattui hyvä tuuri ja aurinko loi maisemasta valokuvaajan toiveunen. Keittokatoksella tapasimme saksankielisen pariskunnan kameroineen. Mies kysyi mitä itse kuvaan. Olin sen verran hämmästynyt vieraasta kielestä että sain vain sanottua että niitä kuvia ja maisemia.

Ihailimme Värikallion kalliomaalauksia pitkään. Pohdimme millä keinoin nykyihminen pystyy tulkitsemaan niitä. Keittokatoksen seinät olivat täynnä nykyihmisen töherryksiä, nykypäivän vastine kalliomaalauksille. Ehkä eivät sentään.

Värikalliolta jatkoimme Mieskallionvaaran jyrkkään nousuun ja kohti Lihapyörrettä. Polku kulkee loppumatkan melko yksitoikkoisessa mäntymetsässä. Mahdollisella seuraavalla reissulla palaamme Värikalliolta tuloreittiä pitkin Lihapyörteelle.

Pönttövaaran ikimetsä

Pönttövaaran ikimetsä sijaitsee Lieksan ja Ilomantsin rajalla lähellä Patvinsuon kansallispuistoa. Olen etsinyt monista lähteistä tietoa Pohjois-Karjalan vanhoista metsistä. Pönttovaara näytti mielenkiintoiselta retkikohteelta sekä vanhan metsänsä että kartan perusteella myös maisemiensa vuoksi.

Kevät eteni hitaasti sillä toukokuun alku oli vielä kylmä. Tein tiedusteluretken lähimetsään ja sieltäkin löytyi vielä lunta, tosin vain kaikkein varjoisimmista loukoista. Ajelin melko luottavaisin mielin kohti itää. Uimaharjuun saakka metsät olivatkin täysin lumettomia. Heti kylän jälkeen maaston noustessa metsät olivat paikoin täysin lumen peitossa.

Kitsissä käännyin etelään kohti Ilomantsia. Kelirikko oli onneksi ohi, mutta tie oli sen jäljiltä täynnä syviä monttuja. Vastaan tuli traktorin vetämä lana. Siirryin ajamaan vasemmalle kaistalle ja matka eteni huomattavasti tasaisemmin. Poikkesin Ilomantsintieltä Telttakankaantielle kohti Pönttovaaraa.

Pönttövaaran alueella ei ole polkuja, joten jouduin turvautumaan karttaan ja suunnistamiseen. Alkumatkan kuljin vanhaa traktoriuraa pitkin, mutta siltä oli pian siirryttävä metsään. Vaikka alue on suojeltu, hakkuun ja ojituksen jäljet ovat selvästi näkyvissä. Jouduin ylittämään varsinainen rydön. Lunta sentään oli vain siellä täällä. Välillä jo mietin että löytyykö vanhaa metsää lainkaan.

Rytö loppui kuin veitsellä leikaten ja edessä oli upea ikimetsä. Sää suosi sillä aurinko pysytteli ohuen pilviverhon takana. Hämmästelin hieman vaaran rinteen loivuutta. Kartan perusteella olin odottanut selvempää nousua vaaralle.

Myöhemmin selvisi että vaaran länsirinne on itärinnettä selvästi jyrkempi, eteen sattui jopa pieni jyrkänne. Sää muuttui kulkemisen kannalta mukavaksi mutta kuvaamisen kannalta haasteelliseksi sillä pilvet haihtuivat taivaalta. Valo oli metsässä nyt jyrkkää.

Rinteen alla on paikoin valtavia siirtolohkareita. Pysähdyin istuskelemaan kelolle ja nauttimaan runsaista eväistäni. Olo oli leppoisa, lämmintä oli lähes kaksikymmentä astetta. Ero muutamaa päivää aikaisempaan lumisateeseen oli hämmästyttävä.

Laskeuduin vaaralta suolle ja lähdin kulkemaan kohti Pönttölampea. Suon reunassa makasi komea kelo, jonka pinnassa oli mielikuvituksen lentoon saavat kuviot.

Pönttölammen rantaa kiertävä suo oli märkä, mutta päätin kahlata sen rantaan ihailemaan lammen takana nousevaa Pönttövaaraa. Kannnatti lähteä, sillä suolta löytyi hyvänmakuisia männävuotisia karpaloita.

Lammen takaa pystyi myös näkemään vaaran muodon toisin kuin itärinteen ryteiköstä. Tällaisissa maisemissa on aivan oma tunnelmansa. Missään ei näkynyt ihmisen jälkiä. Tuntui hyvältä kulkea poluttomassa maastossa kartan kanssa. Vielä sekin onnistuu.

Suo on lumien sulettua usein tasaisen ruskea. Jos siellä kasvaa vaiveroa voi väri olla paikoin upean kirkkaan punainen. Kuvasin näitä suon väriläikkiä vastavaloon. Vaiveron pitäisi kukkia touko-kesäkuussa, joten näillä yksilöillä alkaa olla kiire.

Kiipesin Pönttölammen rannasta suoraan kohti vaaran huippua. Rinne on paikoin jyrkkä ja eteen oli kaatunut komeita keloja. Pysähdyin rinteen alle juomaan kahvia ja nauttimaan edelliseltä tauolta jääneen korvapuustin puolikkaan.

Jäin odottamaan sopivaa valoa rinteessä rojottavan kelon ja sen alla olevan valossa kylpevän pienen kuusen kuvaamiseen. Sitä saikin odottaa sillä taivas oli lähes pilvetön. Sopiva valo taas vaati edes ohuen ohutta pilvilauttaa. Lopulta sellainen purjehti auringon eteen.

Ryömin kuvaamaan kelon ja sitä ympäröivän sammalikon valoa. Talven läheisyys paljastui kelon alta. Saman asian havaitsin myös paluumatkalla autolle. Valitsin eteläisemmän reitin jossa kartan perusteella saattaisi olla helpompi kulkea kuin tulomatkan rytöosuudessa. Metsänpohja olikin puhtaampi, mutta maassa oli parikymmentä senttiä loskaista lunta. Pitkävartisilla kumisaappailla siitä selvittiin.

Valoa kuvaamassa Soikkelin ikimetsässä

Kevät on edennyt keikkuen, mutta kotipihassa hanki on viimein väistynyt ja ensimmäiset kevätkukat availevat nuppujaan. Mieli teki metsään, mutta vanhasta kokemuksesta tiesin siellä olevan lunta vielä runsaasti.

Aurinko paistoi lämpimästi noustessani autosta Soikkelin metsän kupeessa. Tienvarressa metsänpohja oli lähes lumeton. Näin ilta-auringon välkähtävän puiden välistä syvällä metsässä. Tuli kiire sillä tuo näky ei kauan kestäisi.

Olen seurannut Youtubessa Sean Tuckerin vlogia. Hän valokuvaa ihmisiä kaupunkiympäristössä, kiinnostuksen kohde on siis toinen kuin itselläni. Syy seuraamiseen ei ole kuvauskohde vaan tapa puhua valokuvaamisesta ja elämästä yleensä.

Tuckerin esiintymistyyli muistuttaa papin saarnaa, asian positiivisessa mielessä. Hiljattain selvisikin, että hän oli toiminut pappina, mutta joutunut eroamaan virastaan koska oli liian vapaamielinen ja heikkoja puolustava.

Varsin mielenkiintoinen on Tuckerin ajatus valkotasapainosta. Hän käyttää aina 5500 kelvinin asetusta. Kuvista tulee hänen mukaansa sellaisia kuin minkälaisena kuvaaja näkee kohteen sitä kuvatessaan. Kun katsoin hänen havainnollisen perustelunsa niin päätin itsekin kokeilla tätä lähestymistapaa.

Mitä syvemmälle metsään kuljin sitä enemmän lunta oli. Tulin välillä tutulle polulle. Oli siitä joku kulkenut talven aikana, sillä polku erottui jäisenä harjanteena hangesta. Tuttu käiväräinen koivu houkutteli pysähtymään. Otin kuvan ja totesin kuten aina aiemminkin, mahdoton kuvata. Näin valoläikän metrin päässä koivun tyveltä. Jos odottaisin hetken, saattaisi valo osua koivun runkoon.

Otin kymmenisen kuvaa valon lisääntyessä vähitellen. Parinkymmenen minuutin odottelun jälkeen olin tyytyvinen lopputulokseen.

Soikkelin suojeltu metsä on pieni kooltaan. Ympärillä olevat hakkuuaukot ovat karua katseltavaa kun astuu ulos oikeasta metsästä. Ainoa valokuvaamisen kannalta positiivinen seikka aukossa on, että valo pääsee tunkeutumaan syvälle metsään.

Ilta oli siinä vaiheessa, että aurinko laskisi pian aukon takana olevan mäennyppylän taakse. Vielä olisi aikaa ikuistaa muutama sellainen valo, jonka takia olin tänne tullut.

Muutamat rungot saivat vielä valoa mutta muu metsä oli jo syvässä varjossa. Katsoin lopputuloksia kameran takanäytöltä. Kontrasti näytti hurjalta, mutta kirkkaat kohdat näyttivät sellaisilta kuin ne näin edessäni puunrungoilla. Tuckerin menetelmä näytti toimivat ainakin tässä valaistuksessa.

Metsä muuttui vähäkontrastiseksi auringon laskettua. Näin jo kaukaa jotain tästä sävyttömyydestä poikkeavaa. Tarvoin jotain sientä täynnä olevan sammaleisen koivun äärelle. Palokärki oli hakannut melkoisen lastukasan puun juurelle. Ensi talven jälkeen puu jatkaisi todennäköisesti elämän kehtona metsän pohjalla.

Olin juossut valon perässä niin, että en enää ollut täysin varma missä suunnassa auto oli. Pienessäkin metsässä voi näköjään joutua hetkellisesti eksyksiin. Jouduin kahlaamaan osan matkaa syvässä hangessa palatessani lähtöpaikkaani.

Lauantaikävely Linnunniemeltä Vainoniemelle

Aamun Karjalaisessa oli otsikko Lauantain ylin lämpötila Pohjois-Karjalassa voi olla kylmin vuosikymmeniin, oli siis Joensuun kameraseuralaisten aika lähteä lauantaikävelylle. Lunta oli satanut yön aikana noin kymmenen senttiä ja sitä tuli vinhan pohjatuulen saattelemana vielä lähtiessämme kohti Linnunniemen huvilaa.

Heti alkumatkasta saimme seuralaiseksemme punarinnan. Se pomppi oksalta oksalle vain muutaman metrin päässä. Muuttolinnuilla on edessä haastava viikko, sillä lämpötila pysyy nollan tienoilla ja aina välillä räpsähtää hieman lunta.

Pääsin harrastamaan vahingossa myös lintukuvausta sillä punarinta parkkeerasi valmiiseen sommitelmaani juuri oikeaan paikkaan. Harmi, että taskustani ei löytynyt pähkinöitä palkaksi.

Järvi lainehti vapaana ja jäätä oli ainoastaan kapeassa rantavyöhykkeessä. Lumisade peitti Pyhäselän kaukaisen vastarannan. Lähellä kelluvat väylämerkit toivat väriä minimalistiseen maisemaan.

Linnunniemi oli jo 1800-luvun lopuilla äveriäitten joensuulaisten suosima huvilayhteisö. Linnunniemen huvila valmistui vuonna 1879. Sen rakennutti luutnantti Axel Axelsson. Rakennus on kolmekerroksinen, ja asuinhuoneita siinä on peräti 14. Huvilan ympärille on aikanaan istutettu tammia, jalavia ja hopeapajuja. Vuonna 1973 huvila siirtyi Joensuun kaupungin omistukseen. Huvila pääsi rappeutumaan pahasti sillä sitä pidettiin pitkään kylmillään.

Vuonna 2006 Pohjois-Karjalan Koulutuskuntayhtymä osti huvilan tontteineen Joensuun kaupungilta yhden euron kauppahinnalla. Rakennus kunnostettiin oppilastyönä, ja nyt se on upea näyte entisten rakentajien ja myös nykyisten korjaajien taidosta.

Olen asunut Joensuussa lähes puoli vuosisataa ja retkeillyt usein Linnunniemen maisemissakin. Niemeä kiertävä rantareitti on kuitenkin jostain syystä jäänyt minulta kulkematta. Olisin jäänyt paljosta paitsi, jos olisin jäänyt kotiin sään säikyttämänä.

Rannan tervalepät ja märälle jäälle satanut uusi lumi muodostivat upeita näkymiä. Yhdessä pohdittiin, että näitä yksityiskohtia voisi jäädä kuvaamaan koko päiväksi.

Jokainen joka on lukenut juttujani tietää, että vanhat puut ovat rakkain kuvauskohteeni. Ja niitähän Linnunniemessä riittää. Ei voi kuin ihmetellä, miten vanhat metsät ovat säilyneet ainakin pieninä pläntteinä aivan Joensuun keskustan tuntumassa.

Lauantaikävely oli tällä kertaa sekä kulttuuri- että luontoretki. Polku johti Linnunniemen huvilan jälkeen sen naapurissa olleen Kankaanrinnan huvilan raunioille. Komeasta huvilasta on jäljellä enää kivijalka.

Kauppias Wille Hämäläinen hankki huvilatontin vuonna 1904 ja rakennutti sinne huvilan. Kankaanrinnalle se siirtyi vuonna 1921. Jatkosodan aikana huvilassa oli majoitettuna suomalaisia lentojoukkojen sotilaita.

Raunioiden edessä oleva opastekyltti kertoo, että toukokuun viimeisen päivän vastaisena yönä 1942 huvilassa syttyi tulipalo. Vainoniemen upseerikerholla oli vietetty luutnantti Lassi Rädyn läksiäisiä, ja juhlien päätyttyä oli menty nukkumaan majoitustiloihin. Kello 1.40 saapui palokuntaan ilmoitus Kankaanrinnan huvilalla riehuvasta tulipalosta. Kaksi sotilasta kuoli.

Kankaanrinnan huvilalta jatkoimme Männikköniemen kesäkodin maisemiin. En löytänyt huvilasta muuta tietoa kuin että se on nykyään Joensuun seurakunnan omistuksessa ja nimensä mukaisesti pääasiassa vain kesäkäytössä.

Huvilalle johtavaa tietä reunustaa komea kiviaita, joten ikää tälläkin paikalla lienee varsin paljon.

Linnunlahdelle perustettiin vuonna 1985 yli 70 hehtaarin suuruinen puulajipuisto. Kymmenien istutettujen puulajien lisäksi alueella on alppiruusuja. Takatalven yllättämät rodot näyttivät surkeilta, mutta muutaman kuukauden päästä ne ovat täynnä erivärisiä upeita kukkia.

Lauantaikävelyn viimeinen kohde oli Vainoniemen huvila. Sen rakennutti vuonna 1908 Simon Arvid Neppenström ja suunnitteli arkkitehti arkkitehti Otto Weckman. Vainoniemi on harvinainen jugend-huvilakokonaisuus ympäröivine puistoineen.

Muutimme Joensuuhun 45 vuotta sitten. Muistan, että ensimmäisen retken teimme juuri tämän huvilan maastoon. Noista ajoista se on muuttunut hyvään suuntaan. Rakennus ja sitä ympäröivä puutarha on korjattu entiseen loistoonsa. On huolestuttavaa, että kaupunki on rahapulassaan laittanut myös tämän upean kulttuurikohteensa myyntilistalle.

Kahvi ja herkut maistuivat taas Jokiasemalla retken päätteeksi. Herkuttelun lomassa pohdimme, että kävelemällemme reitille saisi suunniteltua mielenkiintoisen kulttuuripolun. Näkemistä riittäisi ja kävellessä voisi oppia jotain uutta historiasta jos saatavilla olisi kunnollinen opas. Huomasin tätä kirjoittaessani, että tiedon etsiminen näistä huviloista ja niiden entisistä asujista ei ole kuitenkaan ihan yksinkertaista.

Kevään merkkejä Petkeljärvellä

Taivas oli aamulla pilvessä vaikka vielä illalla säätiedot lupailivat puolipilvistä. Ajaessani kohti Petkeljärven kansallispuistoa tuumailin, että eipä ainakaan tarvitsisi katua laiskuutta, jos sää yllättäen muuttuisi paremmaksi. Hiukan tosin huolestutti kestäisikö hanki kulkijaa, sillä jo aamulla lämpötila oli viisi plusastetta.

Aurinko pilkahti hetkellisesti kun ohitin Jerusalemin tienhaaran. Petkeljärvelle vievä pikkutie oli loskan peitossa illalla sataneen lumen ansiosta. Tiellä ei ollut jälkiä, joten saisin ainakin aluksi kulkea omassa rauhassani.

Panin lumikengät jalkaa ja lähdin kohti Hirvenleukoja. Hanki kantoi ja aurinkokin näyttäytyi sen verran että ehdin kuvata kevään merkit männynoksistossa.

Alkumatka sujui lumikengillä sillä lunta oli vielä runsaasti, lähes puoli metriä. Pelkillä kengillä hanki ei enää kantanut. Harjulla lumi oli huvennut lähes olemattomiin ja jouduin ottamaan lumikengät pois jalasta. Sain sidottua ne kamerareppuuni, muuten kädet eivät olisi riittäneet.

Harjun honkien rungot olivat erilaisten jäkälien peitossa. En edes yritä niitä kaikkia tunnistaa, mutta ainakin valkohankajäkälää ja paisukarvejäkälää löysin. Jäkälien määrästä voi päätellä, että ilma on puhdasta Petkeljärvellä.

Puikkelehdin lumen täyttämien juoksuhautojen yli kohti Hauenleukoja. Vesi oli noussut järven jäälle. Yritin kuvata pientä saarta ja sillä kasvavien puiden heijastuksia sulavedessä, mutta harjun laelta kuvaaminen ei onnistunut. Aina oli jotain sopimatonta näkymän edessä.

Harjun rinne on todella jyrkkä ja arvoin pitkään kannattaisiko laskeutua rantaan kuvaamaan. Laskin repun selästä maahan odottamaan ja rymistelin alas. Kannatti nähdä vaivaa sillä heijastusten lisäksi myös rannan kivikko oli kuvauksellinen.

Kuljin alkumatkan omia reittejäni ja tulin Kuikan kierroksen varteen vasta Kuikkalammen kohdalla. Polusta ei ollut jälkeäkään mutta tunnistin sen puissa olevista oransseista täplistä. Ilmeisesti talven aikana ei ole kulkijoita ollut koska minkäänlaista kulku-uraa ei näkynyt. Ahman jäljet sen sijaan näin. Se oli kulkenut omilla retkillään ilmeisesti jäniksen perässä.

Kuikkalammen rannassa jököttää komea kelo jonka kyljessä voi hyvän mielikuvituksen omaava nähdä monenlaisia olioita. Pimeällä tuota ilmestystä voisi jopa pelästyä.

Kuikkalammen ja Petkeljärven välinen harju on komea. Aurinkokin tuli pilven takaa maisemaa kirjavoittamaan. Kannatti lähteä onneaan kokeilemaan.

On helppo ymmärtää miksi muinaisten ihmisten reitit kulkivat harjuja pitkin. Polku oli lumeton ja kuiva vaikka harjun alla lunta oli vielä polveen asti. Tuli lähes ylevä tunne kun kuljin tuossa maisemassa kuin Elias aikanaan.

Vaikka maisemat ovat komeat, kannattaa myös vilkaista maahan. Polulla olleesta lumesta oli vielä siellä täällä rippeet jäljellä. Oli viime hetket tallentaa nuo luonnon taideteokset kennolle. Ehkä muutaman tunnin kuluttua tuosta ohuesta jääverhosta olisi vain muisto jäljellä.

Pienen Kuikkalammen ja Kuikkalammen välinen puro oli lähes sula. Lampien pinnat ovat samalla korkeudella joten virtaus purossa on vähäistä.

Olin ottanut lumikengät pois jalasta ja laittanut ne takaisin lukemattomia kertoja. En muistanutkaan miten raskasta lumikenkäily upottavassa lumessa on. Jalkoja on nosteltava jos aikoo päästä eteenpäin. Liukulumikengillä on ehdottomasti kevyempi liikkua. Valitsin kuitenkin lumikengät lähtiessäni, sillä en ole laskettelija ja harjulla nousuja ja laskuja riittää.

Päivä oli jo pitkällä ja nälkä alkoi nakella. Kuikkalammen rannan harjulla olen aikaisemminkin evästellyt. Rinteestä löytyi helposti kuiva paikka. Hyvältä maistuivat karjalanpiirakat ja voisilmäpulla. Aurinkokin lämmitti mukavasti.

Vesi oli peittänyt Kuikkalammen jään. Taivaan sini ja veden alla oleva jää värjäsivät lammen vaalean turkoosiksi. Näytti ja myös tuntui siltä, että kevät eteni rymisten.

Olen tainnut jossain aiemmassa jutussani todeta, että Petkeljärven kansallispuisto on pienuudestaan huolimatta erittäin monipuolinen. Harjut ja niiden rinteillä paikoitellen kasvavat vanhat metsät ovat harvinaisia jopa täällä Pohjois-Karjalassa. Joensuusta Ilomantsiin johtavan tien varrelta on harjut kaivettu teiden ja rakennusten pohjiin.

Kirkasvetiset lammet ja järvet sekä pienialaiset suot täydentävät maiseman monipuolisuutta. Olisi hienoa, jos kansallispuiston pohjoispuoliset suojelualueet saataisiin viimein liitettyä kansallispuistoon.

Auringonlaskun aikaan Konttaisella

Jätin auton himpun verran kello neljäntoista jälkeen Konttaisen täydelle parkkipaikalle. Kuukkeleilla näytti olevan juhlat, sillä perinteisellä syöttöpaikalla oli runsaasti herkkujen tarjoajia. Itsellänikin oli pussi pähkinöitä takin taskussa, mutta päätin säästää ne tulevaa varten.

Muutama vuosi sitten kiipesin vanhaa reittiä pitkin kuvaamaan auringon nousua. Lunta oli silloinkin runsaasti ja aikataulu tiukka. Muistan sen epätoivon, kun kello kävi nopeasti ja eteneminen hitaasti. Joku oli lasketellut ilmeisesti muovipussilla alas jyrkkiä portaita. Niitä ei tosin liukumäen alta juurikaan erottanut. Ehdin hikiselkäisenä huipulle juuri ennen aurinkoa. Uusi reitti on onneksi paljon helpompi.

Lähdin innoissani kiipeämään. Sää oli kulkemiseen oivallinen, aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja pakkasta oli kymmenisen astetta. En katsellut mukanani kantamaa karttaa vaan annoin polun viedä. Pari päivää aiemmin oli satanut runsaasti lunta, mutta maastossa oli jo hyvin tallatut polut.

Vaikka sää oli kulkemiseen sopiva, oli kuvaaminen haasteellista suuresta valon kontrastista johtuen. Ylimmäisen Sarvilammen päässä oleva suopläntti jakoi metsän valoisaan ja varjoisaan osaan. Näky oli sen verran houkutteleva, että kaivoin repusta kolmesatamillisen telen. Sain ainakin erilaisen konttaiskuvan.

Polku seuraili Konttaisen pohjoisreunaa. Tapasin polkujen risteyksessä pariskunnan, joka kyseli mistä olin tulossa. Kävi ilmi, että olin kulkenut varsinaisen reitin ulkopuolelle jonkun tekemää omaa reittiä. Kävi tuuri sillä näkymät tuolta villiltä polulta olivat huippuhienot.

Olen yrittänyt kotona selvittää, mikä tuo taustalla näkyvä korkea vuoriharjanne on. Jos edessä on Vattuvaara niin voisiko takana olla Oulankajoen varren vaarat vai peräti Venäjän puolella Paanajärven kansallispuistossa olevat korkeammat tunturit.

Konttaisen huipulla oli muitakin illan valoja ihailevia ja kuvaavia retkeilijöitä. Kolmen hengen ryhmä lähestyi minua aikomuksenaan tehdä lähempää tuttavuutta. Television muinaisista kieliohjelmista oli muistiini jäänyt nyt kuulemani ranskankielinen lause parles-vous francais tai jotain sinne päin. Vastasin No, only english. Ranskalaiset olivat innoissaan lumesta ja jylhistä maisemista.

Sanoin uusille tuttavuuksilleni, että valaistus tulisi vielä paranemaan. Kultaisen tunnin aikana maisema muuttuisi nimensä mukaiseksi. Ei siis kannattaisi lähteä pois vielä pariin tuntiin.

Kultaiseen tuntiin oli vielä aikaa ja lähdin takaisin Konttaisen pohjoisrinteelle. Tällä kertaa suuntasin katseeni metsän syvyyteen ja etsin pieniä valonpilkahduksia muuten pimenevästä metsästä. Keskellä pientä aukeaa valo lankesi lumen sortamaan pikkukuuseen. Ainoa ongelma oli, että en pystynyt kuvaamaan sitä polulta. Oli siis lähdettävä kahlaamaan syvään hankeen.

Lumikengät jätin autoon sillä toppahousujen lumilukko oli osoittautunut aiemmilla reissuillani pitäväksi. Lunta ei kenkiini mennyt, mutta metrisessä hangessa trompiminen nosti sydämen sykkeen tappiin ja hien pintaan. Polulta touhuani seurannut ranskalainen innostui kuvaamaan samaa näkymään. Olin kohteliaana miehenä tehnyt hänelle hyvät jäljet parhaaseen kuvauspaikkaan.

Kultaisen tunnin lähestyessä alkoi Konttaisen näköalapaikalle kertyä väkeä. Joukossa oli perheitä koirineen ja herkulliselta näyttävine eväineen mutta myös erilaisten kameroiden kanssa kulkevia valokuvaajia. Erosin muista kuvaajista siinä, että olin raahannut jalustan mukanani. Joku kysyikin minulta, miksi moista turhaketta kannan mukanani. Sanoin, että jalusta on kasvanut kiinni kameraani. Lisäsin myös että se pakottaa hidastamaan toimintaa ja auttaa ainakin minua tarkempaan sommitteluun.

Aurinko laski pilvettömään taivaanrantaan, joten sen kuvaaminen ei minua säväyttänyt. Vastakkaisessa suunnassa oli sen sijaan upeat värit niin taivaalla kuin kaukana siintävillä vuorilla.

Laskevan auringon viimeiset säteet värjäsivät muuten illan siniseen metsään punertavia läikkiä. Kävin vinkkaamassa ranskalaisille, että parhaat näkymät ovat vastakkaisessa suunnassa kuin laskeva aurinko. Vilkaistuaan ja vertailtuaan näkymiä he päättivät kääntää rintamasuunnan kohti värikästä metsää.

Kun olin lähdössä pois huipulta tuli vastaani mies painavan kamerarepun ja siihen vyötetyn massiivisen jalustan kanssa. En malttanut olla kysymättä syytä jalustan kantamiseen. Ilmeni, että hän oli tulossa kuvaamaan yötaivasta. Siinä hommassa jalusta on välttämätön apuväline. Talvi on kuulemma ollut kehno taivaskuvaajille, pilvinen ja pilvettöminäkin öinä utuinen.

Viimeiseen kuvaan tallentui joukko Konttaisen haltijoita. Onneksi en ollut tarjoillut pähkinöitäni kuukkeleille sillä nälkä nakkeli laskeutuessani hiljaisessa metsässä kohti autoa.

Valoja ja varjoja Kuhasalossa

Lähdin Kuhasaloon kuvaamaan auringonlaskua. Olosuhteet perillä muuttivat aikeeni.

En päässyt vielä ulos autosta kun jo näin ensimmäisen kuvauskohteen. Panin kameran jalustalle ja kahlasin syvässä hangessa metsän reunassa olevalle lammasaidalle. Etualan puut olivat varjossa, mutta niiden takana oleva koivikko kylpi lämpimässä iltapäivän valossa. Auringon laskuun oli aikaa vielä puolitoista tuntia, joten ehtisin hyvin kuvailla ennen h-hetkeä.

Taivas Pyhäselän rannassa oli täysin pilvetön. Oli turhaa jäädä odottamaan auringonlaskua ja lähdin rannan myötäistä polkua Kuhasaloon. Syvemmällä metsässä näkyi mielenkiintoisia valoja. Olin jättänyt lumikengät kotiin, joten oli kahlattava. Onneksi minulla on isot jalat eikä painoakaan ylenmäärin.

Tätä isoon honkaan nojaavaa närettä olen yrittänyt kuvat monia kertoja, ilman mainittavaa tulosta. Tällä kertaa valot ja varjot auttoivat.

Ilta-auringon valaisema ikihongan runko tuo mieleeni menneet ajat. Johtuneeko siitä, että näitä muinaisia puujättiläisiä ei ole juurikaan jäljellä, vai siitä että Suomen kulta-ajan taiteilijoiden työt ovat jättäneet lähtemättömän jäljen.

Kuljin valon perässä kuin Hamelnin pillipiirari sadussa. Valo pääsi tunkeutumaan paikoin syvälle metsään. Valossa olevat kuusen rungot toimivat kuin opasteina kohteelta toiselle sillä muuten metsä alkoi pimentyä. Varjon kylmä sini ja valaistujen runkojen oranssinpunainen hehku muodostivat upean väriyhdistelmän.

Trompiminen umpihangessa oli hidasta. Puolitoista tuntia kului yhdessä hurahduksessa. Oli viime hetket lähteä järven rantaan ihailemaan laskevaa aurinkoa.

Törmäsin matkalla rantaan esihistoriallisen hirviön luurankoon. Valon väristä voi päätellä, että h-hetki oli juuri käsillä. Kuvatako hirviö vai kiiruhtaako rantaan. Kuvasin hirviön.

Hanki upotti rannassa vielä enemmän kuin metsässä ja eteneminen oli raskasta. Aurinko painui horisonttiin juuri sillä silmänlyömällä kun pääsin sopivalle kuvauspaikalle. Hanki värjäytyi hennnon pinkiksi heijastaen taivaanrannan hentoa punaa.

En ollut yksin liikkeellä. Vastaan tuli alkuillasta niin kameraseuratuttuja kuin tuntemattomia kuvaajia pitkiä putkia kameroissaan. Linnut olivat olleet kuulemma huonosti liikkeellä. Ei ole aina helppoa lintumiehilläkään.

Kolmen miehen kohortti lähti poistumaan Voiluodon suunnasta kohti Kalmoniemeä. Vasta kotona kuvia tarkastellessani havaitsin, että yksi henkilö jäi vielä kykkimään luodon vastakkaiselle puolelle. Pilkkijäksi hänet tunnistin vieressä sojottavasta kairasta.

Noljakan Koivuvaara Joensuussa

Mistä tietää milloin Joensuun kameraseuralaisilla on lauantaikävely? Vastausta tähän pohdittiin porukalla Aavarannan uimarannan parkkipaikalla. Vastaukseksi muodostui seuraava: jos edellisenä päivänä on leppoisa ja kaunis ilma ja yöllä sää muuttuu kuin taikaiskusta ääreväksi, niin aamulla lähdetään kuvaamaan.

Retkipäiville on osunut myrskyä, kaatosadetta ja paukkupakkasta. Tällä kertaa saimme vastaamme mahtipyryn. Laulun sanoja lainatakseni ei meitä säät voi säikyttää, päin vastoin. Haastavat olosuhteet ennustavat yleensä hienoja kuvia.

Reitille lähtiessämme ihmettelimme tien varressa olevia tukkipinoja. Mukana oli todella järeitä runkoja. Miksiköhän ne oli kaadettu, sillä varsinkin juuri nuo paksuimmat olivat ytimestään pehmeät.

Lähdimme Timo-oppaan johdolla nousemaan Koivuvaaran Natura-alueelle. Joissain asioissa Joensuu on hoitanut asiansa kiitettävästi. Lähellä kaupungin keskustaa on kaksi komeaa vanhan metsän aluetta, tämä Koivuvaara ja toisella puolella Pielisjokea oleva Kuhasalo.

Olen käynyt Koivuvaarassa noin kolmekymmentä vuotta sitten kuvaamassa kevään kukkia. Jostain syystä en kuitenkaan noussut pidemmälle metsään. Olikin melkoinen yllätys nähdä suorastaan valtavia puita, niin kuusia, mäntyjä kuin haapojakin.

Metsään johtaa pieni tallattu polku. Kesällä siellä risteilee oppaamme mukaan runsaasti erilaisia pieniä uria. Noljakkalaisten kelpaa reippailla moisessa metsässä.

Ilmeisesti ilma on puhdasta, sillä puissa kasvoi todella runsaasti naavaa ja erilaisia jäkäliä. Mietittiin että Pyhäselältä puhaltavat tuulet voisivat selittää tämän

Vaikka kulkemamme metsä on pieni, on se todella monimuotoinen. Puusto on eri-ikäistä. Vanhojen jättiläisten kaaduttua on maahan paljastunut tilaa kuusentaimille. Myös metsänpohja on kuulemma runsaslajinen. Sieltä löytyy muunmuassa komea kotkansiipilehto, jossa saniaiset kasvavat yli metrin korkuisiksi. Sovittiin että palaamme keväällä heräävää luontoa ihailemaan.

Koivuvaaran metsässä on todella runsaasti lahopuuta. Rinnan on ikivanhoja koivuja, mäntyjä ja kuusia joista osa on keloontunut. Koivujen rungoilla näimme jos jonkinlaisia kääpiä. Luin Joensuu vanhoja metsiä käsittelevästä artikkelista, että biologian opiskelijoiden kääpärallissa alueelta oli löytynyt peräti 45 kääväkästä.

Koivuvaarassa on paitsi vanhaa metsää myös hyvin hoidettua kulttuurimaisemaa. Natura-alueen sisällä on kartano, jonka rakennutti kesähuvilakseen Joensuun Lyseon rehtori Daniel Axel Walle vuonna 1888. Se on Noljakan kaupunginosan vanhin rakennus. Kartanossa nykyään asuva pariskunta on kunnostanut alueen rakennuksia jo vuosien ajan, todellinen kulttuurityö.

Polun varrella selvisi myös retken alussa näkemiemme tukkipinojen salaisuus. Lähellä Pyhäselän rantaa on kaatunut vanhoja puita isolta alalta. Myrskyjä oli syksyn mittaan pariin kertaan ja tuuli oli käynyt järveltä tuhoisasti juuri tähän suuntaan.

Koivuvaaran kartanon vanhat kiviaidat ovat pysyneet uskomattoman hyvässä kunnossa. Ei voi kuin ihailla aidan tehneiden ihmisten ammattitaitoa.

Kotimatkalla pysähdyimme Kissaten -kahvilaan pitämään loppupalaveria. Oli mukava kertailla päivän tapahtumia ja suunnitella tulevia. Söimme erinomaisia Runebergin torttuja, parempia kuin missään olen aiemmin saanut.

Närängänvaara, lokakuu 2012

Närängänvaara on ollut mielessäni siitä lähtien kun kävin siellä lokakuussa vuonna 2012. Aina silloin tällöin olen törmännyt muiden valokuviin sieltä, viimeksi Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon valokuvanäyttelyssä ja heidän upeassa kirjassaan Pohjoistuulen metsä.

Kaivoin omat kuvani esiin tietokoneen uumenista. Niitä katsoessani retki palasi mieleeni kuin se olisi tapahtunut vain hetki sitten. Närängänvaara on ainutlaatuinen ikimetsä, joten kuvat ja tarina voisivat näin pitkänkin ajankin kuluttua kiinnostaa ja innostaa lukijoita.

Olin tuohon aikaan vielä työelämässä. Retken ajankohta määräytyi koulun syysloman mukaan lokakuun puoleen väliin. Majoituksen varasin Hossan leirintäalueelta. Luotin tuuriin ja lähdin kohti Kuusamoa kesärenkailla.

Hossa oli vuonna 2012 vielä hiljainen paikka. Kun tulin majapaikkaani, ei leirintäalueen vastaanotossa ollut ketään. Ovessa oli puhelinnumero johon soittamalla sain avaimen luovuttajan paikalle. Olin ainut majoittuja koko alueella. Mökki oli pieni, mutta lämmin.

Oli jo iltapäivä kun läksin ajamaan kohti Närängänvaaraa. Onneksi matka Hossasta on lyhyt. Tie kulki melkoisten hakkuuaukeiden läpi. Kävi mielessä olinko sittenkään menossa oikeaan paikkaan. Myöhemmin tulin tietämään, että näillä alueilla käytiin vuosina 1995 ja 1996 niin kutsuttu Kuusamon metsäsota Luontoliiton metsäryhmän ja Kuusamon yhteismetsän välillä. Isot alat vanhaa metsää hakattiin mutta osa sentään säästyi.

Jätin auton Hyöteikönsuon reunassa olevalle parkkipaikalle ja lähdin kiipeämään kohti Närängän erämaataloa. Sää oli upean syksyinen. Nyt tiesin olevani oikeassa paikassa. Yhtä upeaa metsää en ollut koskaan ennemmin nähnyt.

Kun kiipesin kohti Närängän taloa tuntui kuin olisin siirtynyt ajassa kymmeniä vuosia taaksepäin. Pihapiirissä oli useita harmaita rakennuksia joista osaan pääsi sisälle. Itse päärakennus oli lukittu. Se saattoi jo silloin toimia varaustupana.

Läksin talolta kohti Kirkkokalliota. Olin Joensuusta lähtiessäni elätellyt toivoa, että Kuusamossa olisi vielä ruskalehtiä puissa. Vähissä lehtipuissa mitä matkan varrelle osui, oli kuitenkin jäljellä ainoastaan muisto ruskasta. Kuusikon suopläntit loistivat sitäkin voimakkaammissa väreissä.

Valo oli illan lähetessä vähenemässä ja lähdin kohti autoa. Aikani kuljettua näin polun varressa erikoisen karsikkopuun. Puun kylkeen on veistetty vuosiluku 1876. Sanotaan että tuolloin näränkäläiset tekivät sopimuksen karhun kanssa. Sen mukaan näränkäläiset evät hätyytä karhua jos se ei tapa heidän lehmiään. Sen koommin karhu ei Närängän lehmiä kuulemma ahdistellut.

Pitkän ja onnistuneen päivän jälkeen oli mukava palata lämpimään mökkiin ruokailemaan. Tuntui erikoiselta liikkua täysin autiolla leirintäalueella. Missään ei näkynyt edes pientä valon pilkahdusta.

Saunominen oli melkoinen kokemus. Sauna oli pienin näkemäni. Se lämpeni todella kuumaksi ennen kuin kerkesin riisua retkivaatteeni ja huoltaa kamerani. Kiuas oli oikeastaan pitkien jalkojeni välissä. Ensimmäiset löylyt olivat ikimuistoiset. Selvisin kuitenkin ilman palovammoja.

Hyvin nukutun yön jälkeen lähdin ajamaan takaisin Närängänvaaralle. Aurinko nousi Hyöteikönsuon takaa ja pilvet värjäytyivät pastellisävyisiksi. Tuntui siltä että tulossa olisi hieno päivä ikimetsän kätköissä.

Lähdin kiertämään lenkkiä edellisestä päivästä poiketen vastapäivään. Poikkeaisin myös reitin sivussa olevalle Repokalliolle. Saman reitin kiertäminen ei tuntunut huonolta ajatukselta sillä eri kiertosuuntaan näki maisemat uudella tavalla. Näkymää Närängänvaaran rinteestä Suojärvelle en edellisenä päivänä juuri noteerannut. Nyt aurinko valaisi rinteen kuusikon ja oksilla kasvavat naavat ja Suojärvi välkkyi niiden takana.

Sää muuttui nopeasti täysin aurinkoisesta hentoon lumisateeseen. Maa oli kuitenkin vielä niin lämmin, että maa ei muuttunut valkoiseksi. Mielessä kävi seuraavan päivän kotimatka. Ajattelin, että ehkä tienpinnatkin olisivat vielä riittävän lämpimät lumen sulattamiseen.

Repokalliolla on reitin komeimmat petäjät. Luin jostain, että vanhimmat niistä ovat lähes 700 vuotta vanhoja. Vanhat kuusten oksat olivat hopeanhohtoisen naavan peitossa. Tuntui siltä kuin olisin kulkenut sadun ikimetsässä. Siitä jäi itämään ajatus paluusta näihin metsiin. Nyt kahdentoista vuoden kuluttua suunnittelen uutta retkeä Närängänvaaralle.

Toinen yö mökissä sujui leppoisasti. Opin heittämään löytyä ilman että iho kärventyi. Aamulla herätys oli karu. Yön aikana oli satanut yli kymmenen senttiä lunta. Bensatankki oli lähes tyhjä. Onneksi olin nähnyt bensapumpun ihan leirintäalueen kupeessa. Luovuttaessani avainta sain kuulla että siitä oli myyty bensaa viimeksi kymmenen vuotta sitten.

Lähin huoltoasema olisi Juntusrannassa. Hyvällä tuurilla pääsisin sinne kunhan vain tiellä pysyisin. Juntusrannan Teboililla ei ollut tungosta. Yritin tankata, mutta bensaa ei tullut letkusta. Menin sisään ja kysyin arviolta 70 vuotiaalta myyjärouvalta syytä moiseen. Hän lähti mukaani neuvomaan tumpeloa etelän kulkijaa. Ei tullut bensaa nytkään. Ajattelin jo että tänneköhän sitä jäädään. Onneksi täti muisti hetken mietittyään, että pumppua ei oltu vielä avattu. Olin päivän ensimmäinen asiakas.

Sain liukastella kesärenkailla aina Suomussalmelle asti, siitä eteenpäin tie oli sula.

Ikimuistoinen retki.