Toiveeni kävi vihdoin toteen. Pitkän suojakelin jälkeen tuli kunnon yöpakkanen ja hankikelit. Pakkasin autoon liukulumikengät ja jalkaan Merrelin lämpimät flotuumet. Olikohan hyvän haltijan ansiota, että otin mukaan myös huopakumisaappaat.
Kurkilahden parkkipaikalla oli vain yksi auto vaikka kouluissa oli hiihtoloma. Suolta kuului iloista juttelua ja koiran haukahduksia kun laitoin liukulumikenkiä jalkaani. Jokin meni pieleen. Side ei kiristynyt kengän ympärille, vaikka kuinka kiristin. En myöskään saanut enää sidettä auki. Tähänkö tämä retki päättyisi.
Muistin takakontissa olevat kumisaappaat. Ei auttanut muuta kuin ottaa kenkä suksineen pois jalasta ja vaihtaa kumisaappaisiin. Olin tulomatkalla pysähtynyt perinteitä noudattaen Rapalammensuolle kuvaamaan ja siellä hanki oli kantanut jalkamiestä melko hyvin. Jospa hanki kantaa vaikka iltapäivällä sää lämpenisikin.
![](https://valokuvialuonnosta.wordpress.com/wp-content/uploads/2024/03/hegp1255.jpg?w=1024)
Lähdin luottavaisin mielin kohti Terettiä. Polulla oli kuljettu lumikengillä ja sitä oli helppo kävellä. Hieman kauempana urasta oli komea ohut kelo. Valokin osui sen pintaan parahiksi joten jätin raskaan reppuni polulle ja lähdin hangelle. Jalka upposi ainoastaan puunrunkojen tyvellä. Suolla hanki siis kestäisi melko varmasti.
![](https://valokuvialuonnosta.wordpress.com/wp-content/uploads/2024/03/hegp1274.jpg?w=683)
Patvinsuolla alkaa lumen sulettua melkoiset kunnostustyöt. Suo-osuuksille on vedetty moottorikelkoilla kilometrikaupalla paksua lankkua. Onneksi säästötoimet eivät ole torpanneet pitkosten korvaamista, sillä niin huonossa kunnossa vanhat pitkospuut paikoin ovat.
Mootorikelkkaurat varmistivat päätökseni jatkaa Teretille. Niitä pitkin pääsisi takaisin autolle vaikka iltapäivällä olisikin lämpöasteita.
![](https://valokuvialuonnosta.wordpress.com/wp-content/uploads/2024/03/hegp1277.jpg?w=1024)
Jostain kaukaa kuului rynnäkkökiväärin sarjoja ja muutama raskaampi jyrähdyskin. Rajalla räiskitään, onneksi ei kuitenkaan valtakunnanrajalla. Näin tullessani tienposkessa varoitusmerkin sotilaista, rajavartioston ampuma-alueella Hiienvaaralla oli harjoitukset käynnissä.
Olin hyvissä ajoin liikkeellä. Aamulla pakkasta oli kymmenisen astetta. Osa suonreunan puista oli vielä kuuran kuorruttamia. Kuljin yksin, sää ei enää paremmaksi voisi muuttua. Aurinko paistoi ja taivaanrannassa oli kuvauksellisesti ohutta pilveä.
![](https://valokuvialuonnosta.wordpress.com/wp-content/uploads/2024/03/hegp1275.jpg?w=1024)
![](https://valokuvialuonnosta.wordpress.com/wp-content/uploads/2024/03/hegp1280.jpg?w=1024)
On mukava etsiä luonnosta erilaisia hahmoja, eläimiä ja myös ihmismäisiä kuvatuksia. Olen monesti pysähtynyt alla olevan kuvan esittämän kannon kohdalle ja kuvannut sitä. Aiemmin mietin, että onko joku muokannut kirveellä ja puukolla siihen kurjen vai onko se luonnon muovaama taideteos.
Tällä kertaa en nähnyt kurkea vaan jotain aivan muuta. Onkohan aika muokannut tämän uuden hahmon vai onko se oman vilkkaan mielikuvitukseni tuote. Olisi hauska tietää näkeekö kukaan muu tätä uutta hahmoa.
![](https://valokuvialuonnosta.wordpress.com/wp-content/uploads/2024/03/hegp1283.jpg?w=683)
Teretin laavu oli tällä kertaa tyhjä. Nuotion hiilloksesta päätellen siellä ei ollut edellisyönä yövytty. Ajattelin syödä eväät nuotion lämmössä, joten edessä oli puun pilkkomista. Kaksi vuotta sitten olin samoihin aikoihin samoissa aikeissa. Kirjoitin silloin blogikirjoitukseeni: Teretin puulato on täynnä ensiluokkaista polttopuuta.
Tällä kertaa puulato oli täynnä tuoreita koivunrankoja. Yritin etsiä edes kuivan näköisen pöllin ja sahasin siitä muutamat kalikat. Pilkoin ne vähän tulitikkua paksummiksi ja yritin sytyttää perinteisin keinoin tuohella joka sekin oli märkää. On tunnustettava että ilman Motonetin syttypaloja nuotion lämpö olisi jäänyt haaveeksi. Kun puut lopulta syttyivät, tihkui niiden päästä vettä pisaroina.
![](https://valokuvialuonnosta.wordpress.com/wp-content/uploads/2024/03/hegp1296.jpg?w=1024)
Viipukan pitsapala ja riisipiirakat maistuivat, jälkiruuaksi vielä puolikas herkullista rahkapiirakkaa. Toisen puolen säästin kotiinpaluuseen. Nopeasti on taas vuosi vierähtänyt kun pääsiäinen on jo ovella.
Evästelyn voimaannuttamana tein pienen lenkin suonreunassa. Siellä täällä kasvaa persoonallisen näköisiä koivuja. Pääsisipä niitä kuvaamaan keväällä kun lehdet ovat juuri puhkeamassa. Liikkumisrajoituksista johtuen se jää kuitenkin ikuiseksi haaveeksi.
![](https://valokuvialuonnosta.wordpress.com/wp-content/uploads/2024/03/hegp1307.jpg?w=1024)
Iloisten äänten ja haukun aiheuttajat olivat tulleet laavulle kuvaussessioni aikana. He olivat tullessaan miettineet, että onkohan nuotio valmiina ja olivat kovin tyytyväisiä kun näkivät tulen nuotiossa. Märistä puista johtuen heiltä olisi tulet saattaneet jäädä tekemättä.
Haukku oli espanjan vesikoira, sympaattisen karvainen otus. Ensi kesänä sillä olisi ohjelmassa opiskelu sienikoiraksi.
Kiipesin nuotiolta lähdettyäni lintutorniin. Yhtään ainoata lintua en nähnyt koko retken aikana. Edes ääniä ei kuulunut. Sen sijaan tornista näkyivät kaihoamani koivut suolla.
![](https://valokuvialuonnosta.wordpress.com/wp-content/uploads/2024/03/hegp1317.jpg?w=1024)
Vaikka lunta on paljon ja talvi vielä voimissaan saattoi suolla kuitenkin jo aistia kevään lähestymisen. Aurinko lämmitti mustan takkini selkämystä niin, että iltapäivällä oli vetoketju avattava ja paksut kintaat vaihdettava ohuisiiin merinosormikkaisiin. Puun oksalta tippunut paisukarvejäkälä oli sulattanut lumeen itselleen pesän.
![](https://valokuvialuonnosta.wordpress.com/wp-content/uploads/2024/03/hegp1320.jpg?w=1024)
Autolle päästyäni söin loput eväät. Lähdin vielä Sumukan eteläpuoliseen Suomunjokivarteen. Tie oli hyvin aurattu Kurkilahteen saakka mutta Sumukalle vievä pätkä oli huonossa kunnossa, sentään vielä jäässä eikä sohjona.
Tieltä joen varteen on onneksi vain muutama kymmen metriä. Täällä hanki ei enää kantanut. Upposin joka askeleella metriseen hankeen. Luontoni ei antanut periksi vaikka lujille otti. Näkymä joen varressa oli lumessa kahlaamisen arvoinen.
![](https://valokuvialuonnosta.wordpress.com/wp-content/uploads/2024/03/hegp1339.jpg?w=1024)
Retki ei loppunut vielä kotiin päästyänikään. En onnistunut korjaamaan liukulumikengän sidettä sinnikkäästä yrittämisestä huolimatta. Mietin kuka suostuisi tälläiseen pieneen asiaan ryhtymään. Kävin kauppareissulla kysymässä suutarilta neuvoa. Häneltä meni viisi minuuttia siteen korjaamiseen. Kysyin hintaa ja vastaus oli, ei maksa mitään. Uskomatonta että moista palvelualttiutta vielä löytyy. Nyt tiedän minne vien kenkäni korjattaviksi.